Kaisa Raatikainen
Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?
Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.
Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.
Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.
Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.
Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.
Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”
Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.
Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)
Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/