The role of art and nature

Anna-Mari Laulumaa

When we combine art and science, we presumably collide with the challenging questions about the concept of knowledge and language. Research is often called a creative process, but at the end of the day, it will be written in words. Any scientific thesis is written in words, and in the world of research, there are strict matters of form that should be followed when reporting. The Doctoral Thesis cannot be danced, at least not fully.

In the scientific process, the art can play many roles. It can be the object of research, when we study e.g. paintings from behind centuries or millenniums. Research on art seems to be as old as art itself. During the last few years, the role of art as a mere object of research has changed. The art has wanted to rise or it has been raised at the same level with research. At the frontiers, there is quite a tumult. Naturally, the issue has its problems. Is art or science going to lose its characteristics?

Will the result of combining art and science be something that is neither art, neither science anymore?

In art, we have also other kinds of knowing and expressing than just carefully outlined words. The body language, speechless messages, place and stage, and the meanings they imply. The reactions in the body of the spectator and the one who experiences. The unconscious layers of the mind. Chaotic, dreamlike sensations and thoughts, sentiments and experiences, all mixing together. There is not necessarily a one whole word in the flow of memories, emotions and ideas. Voices, smells or a melody can be bursting.

The role of art in the processes combining science and art is often subordinate to science. The scientific results can be ”colored” or ”popularized” by the means of art. The art has been seen as subordinate to science. Sometimes art is some kind of a small additional part in a greater scientific project. This tendency enters often into the project budgets: the share of art is small. During the centuries, the relationship between art and science has been varying. During the last couple of decades, they have come closer to each other and possibly warmed up a little.

On the path towards Hitonhauta. Photo: Agata Anttonen.

In “Pyhä paikka”, or “Holy place” project, our genuine intention was to look for balance or at least equality between art and science. The performance that will be constructed in August 2020 has as important role as the research. The performance must work as an independent piece of art, because it is a part of the program of Jyväskylän Kesä -summer festival. As an independent piece of art, it has to fulfil the criteria of good art in the same way as the research articles must fulfil the quality criteria of a scientific study.

The role of the performance is also to produce knowledge in many ways. The question is: what kinds of knowledge? The creative process itself is already a compilation of experience originating from various different sources and processing knowledge in a way that often is quite subconscious. The performers, who will join our group following their own routes, process their relationship to the nature as they prepare and act in the performance, and each member of the audience receives the performance in their own way.

One particular characteristic of a site-specific performance is its linkage to the surrounding community and society. The performance is not made under cover of the theatre building, but ”right there”. As a result, several fundamental demands upon setting the place follow. The first is to respect the history and culture of the existing site and related communities. This would come easier to mind if you were planning a performance at Macchu Picchu, but the same principle works fine for all site-specific performances. The artist is – hopefully – not riding to exploit the place with a colonial attitude, leaving behind an eternally destroyed culture or community. Secondly, in a site-specific performance the meaning of the place itself is greater than in a show built in a black box.

The place is dictating its conditions and the site is not just a passive scene, but also a living part of the performance. It is a character.

I remember sometimes saying about the Hitonhauta performance that nature is very powerfully present in this performance, by its difficult terrain and also the weather. Now we cannot choose the weather, and the terrain is what it is. This winter, the nature brought in one new, unwritten main character. The corona virus came to tell the story of the relationship between a human being and the nature in a way we could never have told it by ourselves.

I am writing this text in April 2020, and at this moment I hope that we can realize the performance in a small-scale in August. Corona became a part of our performance, yet I hope it will not play solo, and we people can nevertheless take part in it.

Nature inspires the art performance that will be conducted at Hitonhauta in August 2020. Photo: Agata Anttonen.

Hitonhaudan hajonneet pitkospuut

Anna-Mari Laulumaa

Kaisa kysyi elokuussa 2019 innostustani lähteä mukaan luontosuhdetta tutkivaan tiedettä ja taidetta yhdistävään projektiin. Olimme juuri päättäneet esitykset Patarein vankilassa Tallinnassa varsin raskaiden teemojen äärellä ja mieleeni piirtyi kuva luonnon helmassa rakennettavasta esityksestä, joka rankkojen vankilateemojen jälkeen tuntui ihanan virkistävältä. Paikkakohtainen esitys luontosuhteesta? Luontoon! Ihanaa! Kivisiin vankilarakennuksiin rakennettujen paikkakohtaisten esitysten jälkeen näin itseni makaamassa sammalikolla ja vaeltelemassa luonnossa etsien oikeaa kohtaa kullekin kohtaukselle.

Esitysten alkusolu syntyy usein hetkessä. Tämän projektin esityksen paikaksi halusin Hitonhaudan Laukaan Valkolassa ymmärtämättä itsekään aluksi, miksi juuri tämä paikka olisi tähän tarkoitukseen hyvä. Valinta on osoittautunut oikeaksi, mutta ei helpoksi. Hitonhauta on suomalaisen luontosuhteen ja luonnonsuojelun diskurssien tutkimiseen oivallinen paikka. Se on vaikuttava rotkolaakso lähellä Jyväskylää, varsin helppojen yhteyksien päässä. Helppous loppuu kuitenkin viimeistään kun kampeaa itseään rotkon pohjalla kiveltä toiselle. Mieleen pulppuaa manaus jos toinenkin, Hitonhaudan nimi alkaa saada uusia merkityksiä.

Hitonhauta ei ole retkikohteena esteetön. Rotkoon laskeutuessa joutuu paikoin kapuamaan hankalastikin. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ei olekaan vain mukava helma ja lämmin syli, vaan ankara ja vaativa, kovakin.

Myös Hitonhaudan nimessä on voimaa. Hautana rotko on tarinan mukaan ollut ainakin niille hirville, joita sinne on saalistaessa ajettu. Sana hitto tai oikeastaan hiisi taas tarkoittaa mareilla vieläkin pyhää paikkaa. Meillä suomalaisilla sen merkitys on muuttunut tarkoittamaan jotakin pahaa tai pelottavaa. Vanhojen uskomusten ja kristinuskon taistelu sanoista ja paikkojen merkityksistä liittyy myös tähän paikannimeen. Historia avautuu Hitonhaudalla kerroksittain. Sen luola tiedetään isonvihan turvapaikkana. Vielä kauemmas historiaan näkee kun katsoo jääkauden muodostelmia. Supan kivet ovat nakottaneet samoilla sijoillaan 11 000 vuotta, jääkaudesta asti.

Hitonhauta on suojelualuekokonaisuus, jossa on yksityistä ja valtion omistamaa maata. Suojelumääräyksissä kielletään mm. tapahtumien järjestäminen alueella. Yksityisen maanomistajan alueella olevaa luonnonsuojelualuetta hallinnoi Keski-Suomen ELY-keskus ja valtion maata Metsähallituksen Luontopalvelut. Hitonhaudalla ei ole suojeltu vain rotkoa, vaan myös rotkossa olevia kasveja. Hitonhauta ei siis ole kansallispuisto tai varsinainen retkeilyyn tarkoitettu kohde, vaan nimenomaan suojelualue. Se on kuitenkin niin kiinnostava ja maaginen paikka, että se vetää puoleensa enenevässä määrin kävijöitä.

Kasvien suojelemiseksi paikalle tarvittaisiin pitkospuut. Pitkospuita taas täytyy kunnostaa ja pitää yllä.

Rahaa valtiolla, eli Metsähallituksella ja alueellisella ELY-keskuksella, ei ole kaikkien luonnonsuojelualueiden hoitamiseen eikä resursseja niillä olevien rakenteiden huoltamiseen. Valtion resurssit menevät pääsääntöisesti kansallispuistoihin. Olimme ajatelleet hankkeessamme rakennettavien pitkospuiden voivan jäädä alueelle ikään kuin kiitoksena siitä, että saimme tehdä tämän esityksen, mutta se ei ollutkaan mahdollista. Kun pitkospuiden hoitamiseen ei ole varattu rahoja, voi rikkinäisten pitkospuiden aiheuttamasta vahingosta johtuva onnettomuus tulla valtion maksettavaksi.

Suojelupäätös on vain jonkun vaiheen tai prosessin alkukohta. Alue voidaan suojella, mutta suojaavien reittien rakentamiseen ja kunnossapitämiseen ei välttämättä ole osoitettu rahaa. Suojeltaessa rajoitetaan esimerkiksi alueen metsien käyttöä, mutta ihmisten kulkua jokamiehenoikeuksien perusteella ei ole mahdollista jatkuvasti rajoittaa muuten kuin hyvin erityisellä suojelupäätöksellä. Silloinkaan meillä ei ole taloudellisia resursseja aidata alueita, vaan suojelun toteutuminen on lopulta enemmän tai vähemmän kansalaisten tahdosta kiinni. Siis tahdosta noudattaa yhteisiä pelisääntöjä.

Hitonhauta avaa luonnonsuojeluun liittyvää jännitteistä kenttää tavalla, jota en olisi koskaan osannut kuvitella etukäteen.

Hitonhauta onkin osoittautunut oivalliseksi paikaksi myös tutkimuksen näkökulmasta. Maanomistajien, paikallisten asukkaiden, matkailijoiden, elinkeinoelämän ja luonnonsuojelijoiden näkemykset alueen ja sen ympäristön käytöstä voivat poiketa voimakkaasti toisistaan. Tämä sama jännitteinen kenttä on näkyvillä monissa muissakin luonnonsuojeluun liittyvissä keskusteluissa: kun Pallastunturille haluttaisiin rakentaa lisää tai kun Ylläksen lähelle Hannukaiseen suunnitellaan kaivosta. Tilanteet ja näyttämöt vaihtuvat ja muuttuvat, mutta jännitteisyys ja ristiriitaisuus on olemassa. Itse esityksen rakentamisen kannalta haastava ja jännitteinen kenttä tuntuu välillä liiankin haastavalta. Jos jotakin olen oppinut tähän mennessä, se on tämä: luonnonsuojelussa samoin kuin kaikessa muussakin olisi hyvä istua alas ja keskustella eri tavalla tai eri näkökulmasta asiaa katsovien ihmisten kanssa. Oma näkökulma ja sen mittakaava on hyvä välillä altistaa arvioinnille ja siihen auttaa ihmisten kohtaamisen kautta syntyvä aito keskustelu. Aidossa keskustelussa etsitään myös yhteistä kieltä, sanoja joita toinen voi ymmärtää.

Hitonhaudan rotko suojeltiin 1980-luvun puolivälissä. Nykyisin yksityisen suojelualueen vastaava suojeluviranomainen on Keski-Suomen ELY-keskus. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Lisätietoa Hitonhaudasta tällä sivulla.

The broken duckboards of Hitonhauta

Anna-Mari Laulumaa

In August 2019, Kaisa asked me if I was interested in participating in an art & science project. We had just finished a site-specific performance in Patarei prison, Tallinn, Estonia, and the idea felt refreshing after the rough themes we had dealt with there. Oh, site-specific performance about the human–nature relationship… Wouldn’t it be wonderful? Back to the nature! After the performances adapted to the stony prison buildings I could see myself lying on the moss and wandering in the nature looking for the right place for each scene.

The first cell of the performance is usually created in a second. I chose Hitonhauta in Valkola, Laukaa, for the site before I even myself knew why it is so suitable for this project. The choice has been right, but not an easy one. Hitonhauta is an optimal place to study the Finnish nature relationship. It is an impressive gorge near the city of Jyväskylä and easy to reach by car. But the easiness ends there. When you try to crawl to the gorge, you find that it is not very accessible, some curses enter your mind and the name of the place, “Devil’s grave”, starts to make perfect sense.

Hitonhauta is not an easily accessible site. One needs to climb over tree trunks and rocks while descending to the steep gorge. Photo: Kaisa Raatikainen.

Nature is not just a mother’s warm lap, but a harsh and hard, even demanding being.

Hitonhauta is a strong name – Devil’s Grave – and it has actually been a grave, at least for the moose that were hunted by driving them down there at the ancient times. The word ”hitto” or actually the word ”hiisi” means a holy place in the Mari culture. The Maris are a small language group living in Russia, linguistically related to Finnish language. But when the Christian church came to Finland, the former word related to holy places, “hiisi”, was changed to mean something bad. The old belief systems were transformed by changing the meanings of the words and places. The history is present at Hitonhauta also in many other ways. During the time of so-called Big Hatred, when Russia was attacking Finland in the 18th century, the gorge was a hiding place for the local people. And when you look at the kettle holes of Hitonhauta’s surroundings, you know that those rocks have been there at the same place for 11,000 years, since the last Ice Age.

Hitonhauta belongs to a nature conservation area, partly owned by a private person and partly by the state. The former is governed by the ELY Centre for Central Finland, and the latter by Parks & Wildlife Finland within the Metsähallitus organization. The gorge itself is protected, as are the plants growing there. The regulations forbid using the site as a venue of any events. Therefore, Hitonhauta is not a national park nor a target for trekking, but literally a protected area. Anyhow, it is such an interesting and magical place that it attracts a growing number of visitors.

To protect the plants, Hitonhauta would need duckboards on which the visitors could walk. And the duckboards need to be maintained and repaired.

Yet, Parks & Wildlife Finland and the regional ELY Centre have no funds for managing all conservation areas and the infrastructure within them. The state’s resources are mostly spent on national parks. When we planned our project, we were thinking that we could build the duckboards, and the wooden structures could be left at Hitonhauta as a sign of our gratitude for getting the permission to conduct our project there. But this was found to be impossible. When there’s no money earmarked for repairing the duckboards in the future, it may happen that the government has to pay the possible damages caused by the broken duckboards.

The conservation decision is only a starting point of a process. An area can be protected, but there is not necessarily enough funds earmarked for building and maintaining the protective infrastructure such as walking routes. The conservation decision excludes the utilization of the area for forestry, but the public right of access, “right to roam” or “everyman’s right”, as it is often called in the Nordic countries, can only be restricted by a very special protective decision. Even then, we would not have the economic resources to fence off the area, but the results of the attempt to close a certain site depended on the good will of the citizens – the everymen.

Hitonhauta illuminates the strained field of nature conservation in a way that I could never have imagined beforehand.

Thus, Hitonhauta has turned out to be an excellent place also from the research perspective. The landowners, local people, tourists, businesses, and conservationists may have extremely contradictory visions about the utilization of the site and its surroundings. Similar tensions can be sensed in the conversations related to other conservation sites, for example at the Pallastunturi, where an economic pressure to build on the fjell is debated. Or the plans to build a mine in Hannukainen, near Ylläs. Situations and sceneries may change and vary, but tension and contradictions remain invariable. From the point of constructing a performance, the challenging atmosphere feels sometimes overwhelming. If I have learned something so far, it goes like this: whether it concerns nature conservation or anything else, it would be best just to sit down and have a talk with people who look at the subject of discussion differently or from a different point of view. It is very healthy to expose one’s own point of view and its scale to rethinking, and that can be achieved through an open-minded, true discussion among people. In a true discussion, a common language may be found, words that the other one can comprehend.

The Hitonhauta gorge was protected in the mid-1980s. Old signs that mark the border of the conservation area can still be found. Photo: Kaisa Raatikainen.

Luonnon monet luonnot

Riikka Niemelä

Lueskellessani tutkimuksia luontosuhteesta törmäsin artikkeliin, jonka mukaan ajatus ihmisestä luonnosta erillisenä on Japanissa lähes tuntematon. Buddhalainen ajatteluperinne korostaa sen sijaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta, eikä japanin kielessä alun perin tunnettu edes luonnon käsitettä. Onko ihmisen erityisasema luontoon nähden modernin lännen mielenmaiseman tuotos? Artikkelin kirjoittajat kuvasivat japanilaisen luontosuhteen oikeastaan juuri päinvastaiseksi: ihminen on juurtunut luontoon, luonnosta riippuvainen ja haavoittuva sen edessä.

Luonto ja ihminen voivat olla
erillään myös konkreettisesti.
Kuva: Esko Hatunen.

Yhdenmukaista länsimaista sen enempää kuin japanilaistakaan luontosuhdetta ei toki ole olemassa, mutta käsityksiä ihmisen paikasta luonnossa muovaavat silti monenlaiset kulttuurisidonnaiset ja ajassa vaihtelevat ajattelutavat ja uskomukset. Hyvän esimerkin tarjoaa jo pelkästään sana luonto. ”Luomisesta” johdetun sanan yksi merkityskerros kytkeytyy suomen kielessä kristilliseen ajatukseen luomakunnasta. Kirjoihin ja kansiin luonto asettui 1500-luvun puolivälissä, jolloin suomen kirjakieltä muovailtiin juuri kirkon sivistyneistön piirissä. Sanaan etymologisesti sisältyvä selitys luonnon ”alkuperästä” sävyttää sen kenties toisin kuin latinan syntymään viittaava natura kantasanana monessa eurooppalaisessa kielessä.

Luonnon käsitteen sanallistaminen kertoo sille annetuista monista merkityksistä.

Luodun ja syntyneen luonnon suhdetta on kielitieteessä varmasti tutkittukin. Kirjassaan Suomalainen mytologia (1967) kansanrunouden tutkija Martti Haavio hahmotteli luomisen ja synnyn yhteyttä puolestaan muinaissuomalaisten myyttisessä ajattelussa. Hänen mukaansa luonto kuului syntymistä ja synnyttämistä merkitsevien sanojen ryhmään ja synty alkuperää ja esivanhempia merkitsevään sanueeseen. Esikristillisessä ajattelussa luonto liitettiin yliluonnollisen jumalan luomakunnan sijaan suvun vainajiin, suojeleviin esi-isiin, joita kutsuttiin vaativissa tilanteissa tuonpuoleisesta avuksi: ”Nouse luontoni lovesta”.

Nykyisin luonnolla viitataan enimmäkseen ihmisen elolliseen ja elottomaan aineelliseen ympäristöön, kasvi- ja eläinkuntaan, ilmaan, maaperään ja vesistöihin. Ihmiskeskeisiin mielikuviin uppoutuneina unohdamme helposti itsekin olevamme luontoa. Luonto on silloin todellisuus ihmisen ulkopuolella ja ihminen kulttuurisena olentona luonnon ulkopuolella. Facing Gaia -kirjassaan (2017) filosofi Bruno Latour huomauttaa, että valtaosa ihmisen, kulttuurin, sivilisaation ja yhteiskunnan länsimaisista määritelmistä korostaa etäisyyttä luonnosta. Väite ihmisestä pelkkänä materiana tai eläimenä muiden joukossa aiheuttaa hänen mukaansa suoranaisen paniikin. Olemmehan ensisijaisesti kulttuurisia olentoja emmekä pelkkiä petoja!

Käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta on muotoiltu tieteessä ja filosofiassa vuosisatoja.

Latourin mukaan ajatus maailmasta ihmisen toimien passiivisena taustana tai kohteena on ollut länsimaisen tieteen perusta aina 1600-luvulta asti. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisessä maailmankuvassa elävä planeetta pelkistyi sarjaksi luonnonlakeja noudattavia tapahtumia. Hänen mukaansa suurin arvoitus länsimaiden historiassa onkin vankkumaton usko siihen, ettei aineellinen ympäristömme vastavuoroisesti reagoi tekoihimme. Yrjö Haila kiinnittää kirjassaan Retkeilyn rikkaus (2004) huomiota myös mielikuvaan luonnosta yhtenä kokonaisuutena. Mielekkäämpää Hailan mukaan olisi kuitenkin lähestyä sitä moneutena: paikkakohtaisina aineellis-biologisina ympäristöinä ja niiden kulttuurisina, yksilöllisinä ja elämänkäytännöissä määrittyvinä kokemuksina.

Ympäröivää maailmaa merkityksellistetään myös arkisessa kielenkäytössä. ”Luonnon tasapainon järkkyminen” piirtää kuvan luonnosta, joka säilyttää balanssinsa, mutta on altis ihmisen toimille. 1960-luvulta lähtien kasvanut ympäristötietoisuus onkin voimistanut haavoittuvan ja uhatun luonnon mielikuvaa. ”Luonnon helmassa” voi sen sijaan rauhoittua turvallisin mielin luonnon suojaavaan syliin. Kielikuva tarjoaa lähes huomaamatta maaemon äidillistä hametta. ”Luonnon armoilla” kertoo puolestaan oikukkaasta ja arvaamattomasta, ehkä julmastakin hahmosta. Personifikaatioiden lisäksi luonnolla on voimia, salaisuutensa ja lakinsa. Sille annetaan myös maantieteellisiä tai vuodenaikaan liittyviä ominaisuuksia: kesäinen luonto, pohjoinen luonto, lähiluonto. Villi ja erämaaluonto kertovat luonnon koskemattomuudesta tai etäisyydestä. Talviunesta heräävä luonto rakentaa mielikuvaa vuodenkierrosta, luonnon ”luonnollisesta” rytmistä. Raymond Williams totesi vuonna 1976 Keywords-kirjassaan luonnon yhdeksi kielen moniselitteisimmistä sanoista. Sen merkitykset ovat täsmällisten ja yksiselitteisten sijaan vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisia.

Kielenkäyttö kertoo merkityksistä, joita luonnolle on eri aikoina ja eri kulttuureissa annettu sekä tunteista, joita siihen projisoidaan. Arkisetkin ilmaisut nojaavat opittuihin luontokäsityksiin, joita välitetään ja ylläpidetään sanoin. Tuttuja, varmoilta ja todenmukaisilta vaikuttavia mielikuvia tulee harvemmin edes tarkemmin pohtineeksi. Kieli ei silti vain heijasta käsityksiämme luonnosta, vaan myös tuottaa niitä. Kielenkäyttö on toimintaa, joka saa yhteiskunnissa aikaan konkreettisia vaikutuksia. Se ohjaa tapoja asennoitua luontoon, tehdä luontoon vaikuttavia päätöksiä tai toimia luonnossa.

Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen