Lusikkana sopassa – monitieteisen ja monialaisen tutkimuksen reseptiikka

Anna-Kaisa Tupala

Silloin kun yliopiston käytävillä vielä sai kulkea, siellä oli väkeä paikalla töissä ja oli mahdollisuus viettää yhteisiä kahvitaukoja, tällöin oli myös mahdollista ajautua keskusteluihin, jotka avasivat uusia ovia niin omaan ajatteluun kuin tekemiseenkin. Näiden kahvitaukokeskustelujen kautta minä päädyin mukaan Pyhä paikka? -hankkeeseen ja ensimmäisten keskustelujen jälkeen olen uponnut tänne huomattavan paljon syvemmälle kuin alun perin luulinkaan. Mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä hanke on mitä mielenkiintoisin!

Monitieteinen tutkimus (jossa yhtä useampi tieteenala mukana) ja monialainen tutkimus (esim. taide ja tiede yhdessä) ovat erikseenkin toteutettuna usein antoisan lisäksi haastavia. Tässä hankkeessa teemme sekä monitieteistä että monialaista tutkimusta: nojaudumme taideperusteiseen tutkimukseen eli arts-based research -perinteeseen, jossa taide yhdistyy tutkimukseen avaten uusia tulkintamahdollisuuksia ja tuoden uudenlaista, moniäänisempää aineistoa ja ymmärrystä.

Yksi luontosuhteen konkreettinen ulottuvuus on kehollisuus. Aistein välittyvää kokemuksellista tietoa voidaan tarkastella taiteen menetelmin. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Ihmisten luontokäsitykset eivät ole yhteen mielipiteeseen tai ajatukseen sidottuja. Luontokokemuksia ja käsityksiä voi (ja usein onkin) useita ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Meihin ihmisiin mahtuu monenlaista sisältöä muullakin tavoin, eivätkä vahvuutemme rajaudu kapeasti vain koulutustaustan mukaisesti. Esimerkiksi kaikki Pyhä paikka? -hankkeen päätoimiset tutkijat toimivat myös taiteen parissa: yksi musiikin, yksi tanssitaiteen ja yksi kuvataiteiden parissa. Monialaisuus ja moniosaaminen tuo vahvuutta myös tutkimukseen; tällöin on mahdollista nähdä ja ymmärtää esimerkiksi aineistosta tasoja ja vivahteita, jotka muutoin voisivat jäädä huomaamatta. Toimijuus monialaisessa tutkimusryhmässä ei aiheuta liiallista hämmennystä, sillä voimme ymmärtää myös taiteen tapaa olla äänessä ja kertoa asioita. Vaikka yhteensovittamista ymmärryksestä huolimatta silti on luvassa, lopputulos voi parhaimmillaan olla osiensa summaa suurempi.

Monitieteisyys kohtaa Pyhä paikka? -hankkeessa taidehistorian ja luonnonsuojelubiologian sulavana yhteentörmäyksenä. Lisäksi käytämme sekametodipakettia eli olemme valinneet tutkimuksemme työkaluiksi sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Perinteisesti käytetään vain yhtä metodilinjaa ja vaikka näiden yhdistelmä ei suoranaisesti ole harvinainen niin ei se myöskään ole kovin yleisesti käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimme ja analysoimme yhdessä täällä verkkosivuilla olleen nettikyselyn määrällisiä vastauksia (yht. n. 730 vastaajaa) ja Pyhä paikka? -vaellusteoksen esitysten yhteydessä tehtyjä laadullisia yksilöhaastatteluja (n. 70 kpl). Haastatteluaineiston analysointiin käytämme sisällönanalyysiä ja nettikyselyyn faktorianalyysiä. Näiden ensimmäisten vaiheiden jälkeen alamme yhdistää saamiamme tuloksia ja tämä tulee olemaan mielenkiintoista sekä haastavaa.

Suomalaista luontosuhdetta ei juuri ole tutkittu aiemmin tällä tavalla kuin me nyt teemme.

Metsämielipiteitä ja metsäsuhdetta on kartoitettu jos ei vuosikymmeniä, niin ainakin useita eri kertoja ja suomalaisesta metsäsuhteesta onkin saatavilla paljon tietoa (ks. esim. Metsämuseo Lusto). Luonto pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin kuin metsää ja suurten globaalien ongelmien kuten monimuotoisuuskadon vuoksi on tarpeen tietää mitä ihmiset ajattelevat luonnosta: vain siten voimme päästä tekemään vaikuttavia päätöksiä ja ohjaamaan toimenpiteitä suuntaan, jotka tukevat monimuotoisuuden turvaamista ja tulevat ihmisten puolelta hyväksytyiksi. Suomalaisen luontosuhteen diskurssit kertovat meille, miten luonnosta Suomessa ajatellaan.

Tutkimustyöstä suurin osa tapahtuu sisätiloissa, myös silloin kun tutkitaan luontosuhdetta. Koronapandemian aikaan harvinainen näky: Pyhä paikka? -hankkeen tutkijat Riikka ja Anna-Kaisa samassa toimistossa koodaamassa tutkimusaineistoa sisällönanalyysiä varten. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Kun (korona)vuosi vaihtuu

Kaisa Raatikainen

Kiitos, Koneen säätiö. Ilahduin ikihyviksi tänä aamuna, kun tasan kello 9 sähköpostiin saapui viesti, jonka kolmannella rivillä luki: ”Onneksi olkoon!” Viestissä kerrottiin, että Pyhä paikka? -hankkeelle on myönnetty täydennysrahoitus säätiön COVID-19-haussa.

Olin herännyt ennen kuutta ja pyörinyt levottomana sängyssä miettien päätöstä. Aamupalaa söin tajuamatta mitä oikein laitoin suuhuni. Siirryin kotitoimiston työpisteelle (koska korona!) ja avasin sähköpostin, mietin mitä pitäisi tehdä, kohta alkaa etäpalaverikin, voiko tässä lainkaan keskittyä ja ajatella ja keskustella fiksusti työkavereiden kanssa, kun jännittää. Ja sitten viesti tuli. Piti mennä hetkeksi tepastelemaan olohuoneen ja keittiön väliä. Tuli pari riemuhyppyäkin ja joku huudahdus. Kun enin lataus oli purettu, istuin lattialle. Sitten tuli nälkä. Söin banaanin, kaurakeksin, suklaata ja lämmitin glögiä. Aivoille piti saada sokeria, jotta jaksaa palaveerata skarppina kuulokkeet korvilla.

Jos joku sana yhdistyy vuoteen 2020 niin se on ”korona”. Kukaan ei ole välttynyt sen vaikutuksilta. Kukaan ei arvannut mitä nuo vaikutukset olisivat, eikä niitä kaikkia tiedetä vieläkään. Vaikka tutkijat ovat työssään säästyneet pahimmilta haittavaikutuksilta, on COVID-19-pandemia vaikuttanut meihinkin. Koronarajoitukset veivät perusasioiden äärelle: suoja, lepo, ravinto ja sosiaalisten kontaktien tarve korostuivat. Koti, uni, keittiön kaappien sisältö ja se miten pitää yhteyttä työyhteisöön ja ystäviin. Ja se terveys.

Korona-aikaan suomalaiset löysivät metsien halki kulkevat polut. Hitonhaudan luontopolulla havaittiin varsinainen kävijäryntäys. Kuva: Agata Anttonen.

Töitä on myös tehty, oikein olan takaa, ja se oli tärkeä syy miksi projektimme haki Koneen säätiöltä täydennysrahoitusta ensi vuoden alkupuolelle. Pyhä paikka? -hanke oli alun perin suunniteltu yksivuotiseksi, mutta COVID-19-pandemia mylläsi aikataulut ja tehtävälistat uusiksi. Hankkeen kulminaatiopisteestä, Hitonhaudalla kesäaikaan toteuttavasta vaellusteoksesta, haluttiin pitää sisukkaasti kiinni. Ja teoksen esitykset toteutuivatkin, vaikka niitä jouduttiin lykkäämään aivan elokuun ja ohjaaja Anna-Mari Laulumaan apurahakauden loppuun.

Pyhä paikka? -vaellusteos oli menestys, ja sen toteuttaminen vaikeuksista huolimatta on asia josta sekä hanketiimi että rahoittaja voivat olla ylpeitä. Yleisin adjektiivi, jolla esityksiä kuvattiin, oli ”vaikuttava”. Eräs katsoja luonnehti teosta seuraavasti: ”Syvä kokemus elämän suojattomuudesta, kiertokuluista ja luonnonvoimista meissä. Pyhä oli läsnä tavalla, jota harvoin kokee.”

Tekemisen meininki, keskinäinen luottamus ja joustavuus mahdollistivat kunnianhimoisen tiede-taide-työskentelyn hankalista olosuhteista huolimatta, menestyksekkäästi ja korkeatasoisesti. Hanketiimi työskenteli päämäärätietoisesti ja sitoutuneesti. Ajoittaiset takaiskut käsiteltiin kahvikupin ja lohtupullien avulla, ja sitten jatkettiin taas eteenpäin uusin suunnitelmin varustautuneina. Vaikka läpi harmaan kiven! Hurtilla huumorilla!

Koska Pyhä paikka? -esitykset toteutuivat ja tutkimusaineistot saatiin koottua, mietimme, mahdammeko saada täydennysrahoitusta. Tuumasimme kuitenkin, että hakemisen edellytykset täyttyvät, koska kaikkea suunniteltua työtä ei saatu tehtyä. Esityksistä ja niiden valmistelusta on runsaasti laadukasta video- ja valokuvamateriaalia, jonka läpikäymiseen ja analysointiin tarvitaan myös aikaa, rauhaa ja resursseja. Samoin tutkimusaineistojen analysointi, tulosten tulkinta ja raportointi ovat kesken.

Hankkeen toteuttamiseen liittyi paljon ylimääräistä kuormitusta ja epävarmuutta, jotka kanavoituivat työskentelyn kovaan intensiteettiin ja kiireen tuntuun. Miten Vangeline saadaan Yhdysvalloista Suomeen? (Aikatauluja uusimalla ja byrokratiaa selättämällä.) Miten karanteeni järjestetään? (Anna-Mari joutui evakkoon omasta kodistaan, jotta Vangeline pystyi majoittumaan sinne kahdeksi viikoksi.) Miten esityksen kohtaukset harjoitetaan? (Joka kohtaus erikseen.) Missä puvut ommellaan, kun käsityöpalvelun tilat ovat kiinni? (Jyväskylän Flamencoyhdistyksen tanssisalissa.) Onko hankittu tarpeeksi maskeja ja käsidesiä? (Kyllä.) Miten yleisö saadaan Hirvaskankaalta Hitonhaudalle, ja Hariselta Hirvaskankaalle? (Traktorin peräkärryssä, pikkubussilla ja tilataksilla.) Apurahansaajat eivät pitäneet kesällä lomaa lainkaan; esitysten alla mentiin jo sata lasissa ja niiden jälkeisessä tyhjyyden olotilassa hoiputtiin hetki hihitellen kuin hiprakassa konsanaan.

Hankkeen vetäjänä minua siis jännitti aivan valtavasti, miten täydennysrahoituksen kanssa käy; loppuvat resurssit tässä vaiheessa, kun tutkimustyö alkaa keriä auki löydöksiään, ja vaellusteoksen dokumentaatio on keskeneräinen? Kun työtiimi, joka on paiskinut lujasti hommia, ansaitsisi muutaman lisäkuukauden ja mahdollisuuden hengähtää hieman, hiljentää tahtia, antaa tilaa luovalle ajattelulle, jota tarvitaan myös tutkimustulosten tulkinnassa ja raportoinnissa – ei pelkästään teoksen valmistelussa.

Siksi tämänpäiväinen helpotus oli niin suuri. Koko työryhmämme koki syvää kiitollisuutta säätiölle, joka selvästi ymmärsi että sydämestä tehty tunnollinen työ ansaitsee tunnustuksen ja hankkeen loppuunsaattaminen on tärkeää. Rahoituspäätös toi paljon kaivattua iloa ja taloudellista turvaa epävarmuuden ja alkutalvisen ankeuden keskelle.

Säätiöiden myöntämä rahoitus tutkimus- ja taidehankkeille on arvokasta ja kilpailtua. Iloa omasta myönteisestä päätöksestä varjostaa aina tieto siitä, että monet erinomaiset hakemukset jäivät ilman rahoitusta. Siksi mietin monta kertaa, kirjoitanko tätä tekstiä lainkaan, koska se voi olla jollekulle kipeää luettavaa; olen itsekin jäänyt useasti ilman rahoitusta ja aina se kirpaisee. Mutta kaino toiveeni on, että Pyhä paikka? -hanke inspiroisi myös heitä, jotka eivät ole suoraan osana toimintaamme. Ja siihen päästäksemme tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja sitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat.

Pyhä paikka? -hankkeen rohkeisiin avauksiin kuuluu työtiimin perinteisten roolien hylkääminen ja heittäytyminen uuden äärelle. Näin hankkeen vetäjästä ja tutkijasta tuli yksi vaellusteoksen esiintyjistä. Kuva: Marko Poolamets.

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen