Kaisa J. Raatikainen
Jokaisella ihmisellä on suhde luontoon. Meillä kaikilla se on hieman erilainen, ja tätä henkilökohtaisten luontosuhteiden kirjoa pyrimme Pyhä paikka? -hankkeessa hahmottamaan ja jäsentämään. Tässä kirjoituksessa kerron omasta luontosuhteestani tutkijan silmin. Teksti perustuu päiväkirjamerkintöihini, ja olen höystänyt sitä ripauksella analyysiä, jota on inspiroinut aiemmin julkaistu luontoyhteyden jaottelu (Ives ym. 2018). Siihen palaamme myöhemmin.
Aluksi on hyvä tietää kolme asiaa. Ensinnäkin luontosuhde muuttuu jatkuvasti, eli sillä on ajallinen ulottuvuus. Lapsuuden luontosuhde ei säily sellaisenaan aikuisuuteen, vaikka lapsuuden kokemukset vaikuttavat suuresti luontosuhteen rakentumiseen kautta ihmisen eliniän. Toiseksi emme hallitse luontosuhteemme kokonaisuutta. Jotkut luontosuhteen osaset ovat ihmisyksilön ulottumattomissa; ne riippuvat laajemmista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Emme esimerkiksi voi ostaa kaupasta ympäristömerkillä brändättyjä tuotteita, jos niitä ei ole tarjolla. Kolmanneksi en voi kyllin painottaa sitä, miten paljon itsekunkin luontosuhteet eroavat toisistaan. Kerron tässä omasta suhteestani luontoon; sinun luontosuhteesi ainekset saattavat näyttää ihan muulta. Toivon kuitenkin, että kirjoitukseni tarjoaa esimerkin siitä, miten henkilökohtaista luontosuhdettaan voi lähteä ruotimaan.
Kun pohdin omaa luontosuhdettani, palaan aina lapsuuteeni yläsavolaisella karjatilalla. Maaseudulla kasvaminen ja luonnossa leikkiminen ovat juurruttaneet minuun sen, mitä kutsun luontosuhteeni peruskiveksi, ensimmäiseksi tasoksi (ks. kuva alla). Jos hahmotan luontosuhteeni elämänpolun mittaan rakentuvana kokonaisuutena, ensimmäiset askelet otin maatilan eläinten parissa: lypsylehmien, hiehojen, kissojen ja koirien kanssa. Nämä muistot eivät ole yksinomaan iloisia, sillä maatilalla kuolema kulkee käsikädessä elämän kanssa. Muistan teurasauton käynnit ja vaikeat poikimiset. Samoin muistan, miten paljon työtä elannon saaminen luonnosta edellytti. Satoa korjattiin työtunteja laskematta pelloilta, puutarhasta ja metsistä.
Luontosuhteen peruskivi ulottuu menneestä nykyhetkeen. Se määrittelee hyvin pitkälle sen, mikä on ”minun luontoni”; millaisessa maisemassa tunnen olevani eniten kotonani. Pienipiirteinen maalaismaisema on sielunmaisemani. Lapsuuden leikit hiehohaassa johdattivat minut salakavalasti kartoittamaan perinnemaisemien luontoarvoja. Pakolliset ankeat marjastusreissutkin ovat vähitellen muuttuneet vapaaehtoisiksi. Lähiluonto on minulle yhä tärkeää. Kodin ikkunoista pitää näkyä puita, ja minun on pakko päästä vaivatta metsään kuljeskelemaan. Vaikka teen asiantuntijatyötä enimmäkseen tietokoneen ääressä kökkien, elantoni tulee silti luonnosta, vaikkakin epäsuorasti: tutkin ihmisen ja luonnon välisiä vuorovaikutuksia ja luonnon suojelua.
Luontosuhteeni toinen taso liittyy materiaan; siihen, miten minä muiden ihmisten mukana olen aineellisesti riippuvainen luonnosta. Tietokoneeni ja kotini materiaalit tulevat luonnosta, joko suoraan (kuten puu) tai epäsuorasti muodosta toiseen jalostettuina (kuten raakaöljystä tehtävät muovit). Kaikki esineet, joita käytän päivän aikana, ovat alunperin luonnosta peräisin. Niin on myös sänky, jossa nukun yöni. Luonnosta tulee vesi jota juon ja ruoka jota syön; biologisesti ilmaistuna ihminen on toisenvarainen eliö eli emme pysty itse tuottamaan elämiseen tarvittavaa energiaa. Me tarvitsemme ravintoa ja tuo ravinto tulee muista eliöistä: kasveista, eläimistä, sienistä ja mikrobeista. Siis luonnosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä materian ulottuvuus yltää hiukkastasolle. Jokainen molekyyli ja atomi, kaikki ne protonit ja neutronit ja elektronit joista kehomme koostuu, ovat osasia luonnossa tapahtuvassa aineen suuressa kiertokulussa. Sähköiset varaustilojen muutokset, jotka ylläpitävät solujemme aineenvaihduntaa, ovat osa sitä energian virtaa jonka varassa Maa-planeetta toimii.
Meille ihmisille on tyypillistä, että otamme materian annettuna.
Jos kaikki on hyvin, me ihmiset emme murehdi menneitä emmekä huoli huomisesta, vaikka syötävä onkin joka päivä. Emme mieti ravintomme alkuperää saati sitä, mistä tulevat ne atomit joista pikkurillimme kynnenpään keratiiniproteiinimolekyylit rakentuvat. Elämämme aineellisen ulottuvuuden itsestäänselvyys tekee meistä sokeita sille, miten riippuvaisia olemme luonnosta. Havahdumme tähän tosiasiaan vasta silloin, kun on pakko. Kun olemme nälissämme, janoissamme tai turvattomia.
Kun näin syksyisin samoilen lähimetsässä, minulla on tapana napostella niitä marjoja, mitä kulloinkin matkan varrelta löytyy. Mitä enemmän minulla on nälkä, sitä paremmilta marjat maistuvat. Tästä pääsemme luontosuhteeni kolmannelle tasolle, joka on kokemus. Kokemus on jotain, joka tapahtuu hetkessä: esimerkiksi siinä, miten happamaksi koen puraisemani puolukan, yhdistyy aistimus (happamuus kielen makusilmujen mittaamana), tieto (puolukat nyt tuppaavat olemaan happamansorttisia), odotus (olenhan toki syönyt puolukoita ennenkin, ja tämänväriset ovat keskivertoa happamampia), tunne (pidän silti puolukoista kovasti) ja elimistöni senhetkinen olotila (no niin, mahaa kurnii siihen malliin että söisin vaikka jäkälää). Ja samoin kuin hetki korvautuu seuraavalla, kokemukset virtaavat lävitsemme jatkuvana vuona. On aivan yhtä vaikeaa saada otetta nykyhetkestä ja yksittäisestä kokemuksesta.
Luontosuhteeni kolmas taso, kokemus, pudottaa tämän tekstin suoraan käsitteellisyyden kaivon syvyyksiin.
Kokemusten ja kokemuksellisuuden tutkimus on aivan oma tieteenalansa, jonka taitaja en missään nimessä ole. Mutta onhan jokainen meistä oman kokemuksensa asiantuntija! Ainakin näinä sosiaalisen median ja sananvapauden päivinä. Miten siis luonnehdin oman luontosuhteeni kokemuksellisuutta? Näin kirjoitin päiväkirjaani 30.1.2020:
”Sanoisin, että [luontosuhteeni on] mutkaton ja aika suoraviivainen. Menen luontoon ja olen siellä. Voin myös tehdä asioita luonnossa, mutta minulle riittää kyllä oleminenkin. Istun vaikka kivellä, mättäällä tai puunrungolla ja olen vain. Tärkeää on se, että huomioni siirtyy pois itsestäni ja ikään kuin katoan luontoon. Tarkastelen/havainnoin, mitä ympärillä tapahtuu. Tuulenvirettä, lintujen ääniä. Miltä sammal tuntuu. Rekisteröin myös lajeja ympärilläni. Tuuli liikuttaa männyn latvuksia, jotka vastustavat liikettä jäpittäen jäykkinä kasvuasennossaan. Käpytikka rummuttaa soidintaan. Sinitiainen varoittelee. Kynsisammal muodostaa tiiviin, pehmeän kasvuston kiven kupeeseen.”[…] ”Luontoon liittyy kohdallani paljon havainnointia, vertauskuvallisuutta ja voimakkaita tunteita. Rakastan luontoa ja siksi haluan suojella sitä. Haluan kokea olevani osa luontoa.”
Minulle luonnon kokeminen on iloinen asia. Koen luontoon menemisen ja luonnossa olemisen helppona ja hyvää tekevänä. Luonnon aistiminen ja luonnon havainnointi yhdistyvät olemisen hetkessä kytkien kehon ja mielen jälleen samaksi kokonaisuudeksi, joka olen minä. Samalla se on enemmän kuin minä, sillä luontokokemustani sävyttää voimakas tunne itsen rajojen liukenemisesta; siitä, että sulaudun osaksi luontoa enkä enää ole minä.
Nyt on ehkä hyvä hetki hieman hengähtää ennen kuin astumme seuraavalle tasolle.
Luontosuhteeni neljäs taso on tiedollinen, kognitiivinen, ja se tuppaa katsomaan nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Luontotieto on minulle työkalu, ja käytän sitä päivittäin tutkimuksessani. Luontotiedon tasoni rakentuu ekologin koulutukselle ja suuntauduttuani monitieteiseen kestävyystutkimukseen luontotietooni on yhdistynyt yhä enemmän ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä systeemianalyysin näkökulmia. Pyrin ymmärtämään luontoa kokonaisvaltaisesti ja se heijastuu nimenomaan tiedolliselle luontosuhteeni tasolle. Tiedollisen ja älyllisen kykyni puitteissa pohdin luontokatoa ja ilmastonmuutosta, niiden syitä ja seurauksia. Nämä kysymykset eivät jää paperinkuivakkaiksi, sillä tiedon valossa globaali mittakaava tunkeutuu iholleni aiheuttaen voimakasta ympäristöahdistusta. Lajeja kuolee sukupuuttoon, miten voimme estää sen? Ilmasto lämpenee, miksemme toimi vaikka tiedämme mitä pitäisi tehdä? Tieto lisää tuskaani: luonto näyttäytyy minulle uhattuna, alati köyhtyvänä, ihmisten toimien johdosta. Vaikka luontosuhteeni tiedolliseen tasoon liittyy voimakkaita negatiivisia tunteita, se on minulle tärkeä työtäni motivoiva tekijä. Se ajaa minua eteenpäin pohtimaan vaikeita kysymyksiä.
Mahdollisuus edes jollain tapaa valottaa monimuotoisuuskriisin ratkaisuja on se toivonkipinä, joka antaa tutkimustyölleni merkityksen.
Olen nimennyt luontosuhteeni viidennen tason näkemyksen tasoksi. Haluaisin nimittäin, että luontosuhdesoppani sisuksista nousisi esiin jokin aiempia tasoja jalompi ajatus. Näin aprikoin päiväkirjassani 1.4.2020:
”Jospa siellä lymyää kaikki aiemmat kohdat yhdistävä liima, eettinen ja moraalinen vakaumus siitä, että minusta ihmisen tulisi toimia luonnon hyväksi eikä luontoa vastaan. […] Länsimainen kulttuuri perustuu luonnon ulkoistamiselle ihmisestä: tämä on vieraannuttanut meidät luonnosta. Silti olemme osa luontoa. Luonto on meissä ja me luonnossa. Koostumme samoista alkuaineista ja energian virrasta kuin kaikki muukin elävä luonto. Olemme jatkuvasti yhteydessä luontoon. Näin ajateltuna ihmisyyden rajat – ja yksilön rajat – ovat kuvitteellisia. Ajattelen, että ihmiseltä on tekopyhää kuvitella olevansa luonnon yläpuolella. Oikeasti – ja näin todella uskon – olemme alisteisia luonnolle. Luonto on paljon laajempi ja monimutkaisempi kokonaisuus kuin yksittäisen ihmisen mieli, tai edes ihmiskunta, ikinä. Ihminen lajina on evoluution aikaansaannos, ei muuta. Ihminen yksilönä on ohimenevä fysikaalisten ja biokemiallisten prosessien kokoonpano. Yksilöt ja lajit syntyvät, kehittyvät ja kuolevat. Elämän kaari on yksinkertaisuudessaan kaunis ja armoton. Ehkä jalointa ihmisessä on se, että kykenemme ymmärtämään tämän elämänkulun väistämättömyyden, ja hyväksymään ja arvostamaan sitä, että paikkamme luonnossa on lopulta katoava. Luonto sen sijaan pysyy niin kauan kuin on elämää.”
En tiedä ylle liittämäni ajatusketjun jaloudesta, mutta se kertoo siitä, millaisena näen ihmisen ja luonnon välisen suhteen laajassa näkökulmassa. Näkemyksen taso on voimakkaasti eettinen; se heijastaa henkilökohtaista arvomaailmaani. Tähänkin palaan myöhemmin.
Luontosuhteessani on nimittäin vielä yksi, kuudes taso. Se läpäisee peruskiven, materian, kokemuksen, tiedon ja näkemyksen.
Puhun nyt tunteista.
Tunne on kehon ja mielen ohimenevä olotila, ja sellaisena tunteet kuuluvat nykyhetkeen. Lapsuusmuistot ovat tunteiden värittämiä, mutta tuo tunneväri koetaan tässä ja nyt; siinä mielessä tunteet eivät sijoitu menneisyyteen. Tulevaisuuskin herättää usein tunteita, kuten ympäristöahdistusta ja siihen liittyviä pelkotiloja. Nuokin tunteet ovat todellisuutta vain nykyhetkessä. Koemme tunteita jatkuvasti – aivan kuin ajatukset, tunteet ovat jotain mitä emme voi estää tulemasta ja menemästä. Tunteet voivat olla ristiriidassa keskenään ja suhteessa muihin ihmisyytemme osa-alueisiin. Kykenen aivan hyvin potemaan samanaikaisesti halua samoilla Lapin erämaissa ja häpeää siitä, että sinne päästäkseni joudun matkustamaan autolla satoja kilometrejä, aiheuttaen ilmastopäästöjä puhtaan itsekkäistä syistä.
Tunteita ei pidä väheksyä. Ne ovat tärkeä osa minuuden kudelmaa ja elämän kokemusta. Luonnon kannalta on oleellista myös se, että tunteet motivoivat toimimaan. Annan tästä kaksi esimerkkiä, jotka ovat sekä yleisiä että minulle omakohtaisia. Ensimmäinen esimerkki on ostelun tarve, joka vauhdittaa kulutusta ja on sen vuoksi luonnon kannalta vahingollista. Lääkitsemme aivan liian usein levottomuuttamme ja ahdistuneisuuttamme hankkimalla materiaa, myös silloin kun nuo pakottavat tunteet ovat merkki jostain ihan muusta, vaikkapa yksinäisyydestä. Toinen esimerkki on halu tehdä hyvää: historiallisesti hyväntekeväisyys on kohdistunut muihin ihmisiin, mutta nykyään on enenevästi mahdollisuuksia lahjoittaa varojaan tai työpanostaan myös luonnonsuojelu- ja ympäristöliikkeille. Hyvän tekeminen saa meidät tuntemaan olomme hyväksi ja hyväksytyksi. Se, mikä on ”hyvää”, määritellään sosiaalisesti. Koska me ihmiset olemme laumaeläimiä, meillä on luonnostamme tarve kuulua joukkoon ja toteuttaa yhteisömme jaettua ”hyvän” käsitystä: yhteisiä arvoja.
Se, mikä näyttäytyy meille henkilökohtaisena arvonamme, ei olekaan yksin meidän.
Aina on muita ihmisiä, joiden arvoista otamme mallia ja joiden arvoihin itse vaikutamme. Sen vuoksi en lisännyt arvoja oman luontosuhteeni seitsemänneksi tasoksi: ne eivät ole puhtaasti henkilökohtaisia. Tunteet sen sijaan ovat, ja ne kietoutuvat arvoihin tehden arvot näkyviksi. Olemme onnettomia, jos emme elä arvojemme mukaista elämää. Loukkaannumme, jos meitä syytetään arvojemme vastaisesta toiminnasta. Jos taas pystymme noudattamaan arvojamme, pääsemme sinuiksi itsemme kanssa. Jos kuulumme yhteisöön, jolla on selkeät jaetut arvot ja joka toimii niiden mukaisesti, hyvinvointimme lisääntyy ja olemme todennäköisemmin iloisin mielin. Tämä puolestaan voi kannustaa meitä tekemään lisää hyviä tekoja.
Lupasin alussa palata tutkimusartikkeliin, jota olen (varsin löyhästi) käyttänyt tämän kirjoituksen laatimisen tukena. Ives ym. (2018) luokittelevat ihmisen ja luonnon väliset yhteydet viiteen kategoriaan: materiaaliseen, kokemukselliseen, tiedolliseen, emotionaaliseen ja filosofiseen. Artikkelin kantava ajatus on se, että globaalin ympäristökriisin ratkaisut löytyvät ihmisen ja luonnon välisten suhteiden korjaamisesta kestävämpään suuntaan, ja tässä työssä on hyödyksi osata erotella luontosuhteen erilaiset ulottuvuudet toisistaan. Heidän tarkastelunsa keskiössä ei kuitenkaan ollut yksittäinen ihminen, kuten tässä pohdinnassani, vaan yleisemmän tason people, väki tai joukko ihmisiä. Siksi on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia ulottuvuuksia yksilötason luontosuhteen pohdinta nostaa esiin. Minunkin luokittelussani ovat mukana materia, kokemus, tieto ja näkemys elämänfilosofisena näkökulmana. Nämä yhtäläisyydet nousivat esiin ilman minkäänlaista analyyttistä pakottamista.
Oma jäsentelyni nostaa esiin myös kolme asiaa, jotka eroavat Ives’n ja kumppaneiden johtopäätöksistä. Ensinnäkin omassa tyypittelyssäni on voimakkaasti läsnä ajallinen ulottuvuus ja ajatus siitä, miten yksilön luontosuhde muovautuu kautta ihmisiän. Luontosuhde ilmenee nykyhetkessä imien vaikutteita sekä menneisyyden muistoista että tulevaisuuden kuvitelmista. Toiseksi tunnistamani luontosuhteen peruskivitaso ei taivu Ives’n ja kumppaneiden kategorioihin, ei sitten millään. Varhaisista muistoista nykyhetkeen juontuvassa peruskivessä sekoittuvat aineelliset, kokemukselliset, tiedolliset, emotionaaliset ja filosofiset luontosuhteen omituisuudet. Jos tästä jotain uskaltaa päätellä niin sen, että lapsuuden ja nuoruuden vaikutus luontosuhteeseen on merkityksellinen: minkä jätämme taaksemme, löydämme edestämme. Useimmiten tuo löydös on hieman sekava ja epälooginen tarina, jolla yritämme selittää itseämme. Kolmas eroavaisuus liittyy tunteisiin ja siihen, miten tunnistin niitä olevan jokaisella luontosuhteeni tasolla. Ives ym. (2018) sijoittavat luontosuhteen emotionaalisen ulottuvuuden filosofisen ja tiedollisen yhteyden välimaastoon, joskin mainitsevat että eri kategorioiden välillä voi olla vuorovaikutuksia. Minä väitän, että ihmisyksilöistä puhuttaessa tunteilla on elämässämme paljon suurempi merkitys kuin mitä ehkä haluaisimme myöntää, ja suhteessamme luontoon tunteet näyttelevät ratkaisevaa roolia. Luontoon liittyvien tunteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen saattaa avata uusia polkuja kohti kestävämpää elämäntapaa.
Lähteet:
Ives, C.D., Abson, D.J., von Wehrden, H. et al. Reconnecting with nature for sustainability. Sustain Sci 13, 1389–1397 (2018). https://doi.org/10.1007/s11625-018-0542-9
Kirjoittajan reflektiopäiväkirja
