Luonto näyttämönä

Anna-Mari Laulumaa

Esittävän taiteen ominaispiirre on se, että se elää hetkessä tai oikeastaan hetken – ja katoaa. Samanlainen on ihmisen elämä, tarkoitettu tai ihmeellinen sattuma, mutta aina – kuten laulussa lauletaan – vain väliaikainen. Digitalisaation aikakaudella esittävä taide muistuttaa meitä elämän perusluonteesta: se on rajallinen huolimatta ihmiskunnan pyrkimyksistä siirtää kuolemaa tuonnemmaksi. Elämme lopulta maan päällä toisten muistoissa ja meistä jääneissä dokumenteissa. Näin käy myös esittävälle taiteelle. Se elää kokemuksena ja siitä otetuissa valokuvissa ja videoklipeissä.

Katson menneen Pyhä paikka? -esityksen valokuvia ja videoita hellän ihmetyksen vallassa: Miten ihmeessä siitä tuli juuri tuollainen? Ja miten hieno se olikaan. Samalla haikeus valtaa mielen. Esitys ei koskaan toistu.

Haikeus taittuu mielen automaattisen tasapainottavan systeemin kautta. Mieleen palautuu kuin tilauksesta hauskoja hetkiä harjoituksista. Olen yhtäkkiä välähdyksenomaisesti Mäkituvan flamencostudion takapihalla, jossa kokeilimme ensimmäistä kertaa käsien liikettä hyvin kapeiden puiden ympärillä. Kokeiluvideoita katson kuin oman lapsen ensimmäisiä askeleita.  Siinä kohtaus ottaa ensiaskeleitaan, kävelee ja kohta se juoksee.

Marja Kemppainen Pyhä paikka? -esityksessä elokuussa 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Seuraavassa väläyksessä ovat treenit, joissa Linnan Joelin ja Kinnusen Markuksen kanssa harjoittelimme suolla kävelylinjoja. Satoi kaatamalla ja vesi valui hupusta huolimatta niskasta selkään. Harjoitusvideolta ei kuulu paljon muuta kuin sateen hillitöntä ropinaa. Olin kahden tunnin treenien jälkeen aivan litimärkä. Lähtiessämme Joel sanoi hymyillen: ”Voi että tää on kivaa!” Lauseessa ei ollut tilkkaakaan sarkasmia. Se oli aivan totta ja kertoo Joelin ja myös Markuksen asenteesta. Tuo lause tiivistää myös koko projektin syvimmän luonteen. Suolla sateessa kivi olkapäällä laulaen oli kivaa. Rouheus ja raskaus olivat osa nautintoa.

Joel Linna (vas.) ja Markus Kinnunen Pyhä paikka? -esityksessä 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Tämän esityksen tavoite oli alusta asti kaksitasoinen. Esityksen tuli olla hyvää taidetta ja osa tutkimusta. Niinpä luontosuhteen teoriaa käytiin keskustellen läpi keväällä Kaisan ja Riikan kanssa ennen kesän intensiivistä toteutusvaihetta. Koronan katkaisema konkreettinen yhdessä tekeminen paikattiin puhumalla puhelimessa. Puhuimme Riikan kanssa omaa luontosuhdetta ja teoriaa pohdiskellen ja yhdistellen joskus tunteja. Ajatukset kieppuivat villisti paikkakohtaisuudesta suomalaisen vanhan taruston kautta luonnonsuojeluun, sanojen merkityksistä kokemuksellisuuden kautta rajoihimme. Tämä mylläysvaihe oli aivan ratkaisevan tärkeä. Siinä alitajuntaan kertyi materiaalia työstettäväksi.

Esityksellä oli siis kaksi tavoitetta; olla itsenäinen esitys ja tuottaa tietoa luontosuhteesta tutkimukseen. Hankehakemuksessa se määriteltiin näin: ”Pyrkimyksenä on luoda teos, jossa luontosuhteen erilaiset muodot ja niiden kompleksisuus ja monitasoisuus haastaa katsojia tutkimaan omaa kokemustaan ja tulemaan tietoiseksi ajattelustaan ja uskomuksistaan.”

Itsenäinen esitys onnistuu helpommin, mutta miten esitys rakennetaan osaksi tutkimusta? Vastaus on: tekemällä. Esittävä taide vaatii aina konkreettisia tekoja. On ryhdyttävä puuhaan ja tartuttava toimeen. Mutta tekemiseen ei voi rynnistää, ennen kuin on käsitellyt teemaa myös henkilökohtaisella tasolla. Näin ajattelen myös hyvästä näyttelijäntyöstä. Näyttelijä käsittelee teeman mielessään niin, että ”mielen työpöytä” on mahdollisimman puhdas toimimaan itse roolihahmon käytössä. Ohjaajantyössä ja erityisesti paikkakohtaisen esityksen rakentamisessa on paljon samaa kuin esityksen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen prosessissa. Näissä oma käsitykseni ja tapani tehdä taidetta toistuu juuri tämän kaltaisena henkilökohtaisena asiaan uppoutumisen prosessina, josta syntyy lopulta teos. Henkilökohtainen asian työstäminen tarkoitti sen hieman tylsänkin prosessin läpikäymistä, jossa oma luontosuhde paljastuu itselle. Ei ehkä kokonaan, mutta enemmän kuin aikaisemmin. Itsetutkiskelussa on se ikävä puoli, että sisältään ei löydä pelkkiä aarteita. 

Olennaisia hetkiä oman luontosuhteeni tarkastelussa oli kaksi. Ensimmäinen oli manaukseni Hitonhaudan pohjalla könytessäni ja nopeasti ohi vilahtanut ajatus: ”Miksi nää kivet pitää täällä olla! Että tää on ärsyttävää.” Tuo ajatus oli ohi sekunnin sadasosassa, mutta sain napattua sen kiinni kuin ohikiitävän linnun. Tarkastelin sitä ällistyneenä. Mitä ihmettä tarkoitan, kun ärsyynnyn kivistä maassa? Tätähän se reflektointi ja itsetutkiskelu on: osa omasta mielestä tarkkailee kokevaa mieltä. 

Olen ajatellut luontosuhteeni olevan jotenkin ”hyvä”. Liikun luonnossa ja olen hyvin herkkä monille asioille. Säästelen takapihallani niittykukkia ja suren jokaista pihalta kaadettavaa puuta. Mutta onko tuo pinta vain harhaa? Olenko rakentanut itselleni identiteetin ja tarinan itsestäni jonkinlaisena luontoihmisenä? Olenko lopulta kaupunkilainen, moderni ihminen, jolle kivikossa käveleminenkin on ärsyttävää? Onko todella niin, että 300 metriä louhikkoa saa jo minut kaipaamaan tasaisempaa ja itse asiassa ihmisen tasoittamaa kulkureittiä? Ja eihän siinä kaipauksessa toki mitään pahaa ole. Ihminen on kuten muutkin eläimet rakentanut itselleen toimivaa ympäristöä. Mutta silti. Ajatukseni jaksoi minua hämmentää.

Miksi rotkon kivet alkoivat ärsyttää, vaikka halusin nimenomaan tänne tehdä esityksen?

Toinen tärkeä hetki oli se, kun tajusin etten uskaltaisi nukkua Hitonhaudalla yötä yksin. Ajattelin, että se on ehdottomasti tehtävä. Mutta rohkeuteni hupeni, mitä lähemmäksi kesä tuli. Nukkuminen rotkossa yksin ei ollutkaan enää hauska idea. Huomasin hölkkääväni hämärän laskeutuessa vauhdilla autolle ja mustuneissa puunrungoissa alkoi näkyä karhuja. Tajusin, että en ole luonnossa niin kotonani kuin olin kuvitellut. Mitä siitä pitäisi ajatella? Pelkäänkö luontoa ja mitä siinä pelkään? Ja miksi? Mikä on vaistojani, perimääni, viettejäni ja mikä opittua? Onko luontosuhteeni oikea tai väärä? Hyvä tai huono? Eräs esitykseen tuloaan pohtinut tuttavani totesikin hauskasti: ”Niin voinkohan mä tulla sinne esitykseen kun mulla on aika huono tää mun luontosuhde?” Hän ei lopulta tullut vaikka sanoinkin aivan rehellisesti, että olen aidon kiinnostunut luontosuhteista kaikkineen. Että tämä prosessi on todella inspiroiva ja ihmeellinen. Päivänselvänä pitämäni asia onkin valtava kokonaisuus.

Luontosuhde on kuin merenalainen maailma, johon sukelsin ja tajusin, että täällähän on vaikka mitä.

Luontosuhde alkoi näyttäytyä itselleni varsin moniulotteisena, ristiriitaisena ja kerroksellisena. Siitä alkoi muodostua esityksen rakenne: vaikka jokainen kohtaus rakentui erityisesti valitusta paikasta käsin, halusin jokaiseen kuvaan riittävästi tasoja ja sävyjä. Ajattelin kohtaukset ohuen mehun sijaan monikerroksisena konjakkina tai hyvänä viininä, jossa on useampia makuja päällekkäin: että kohtaus avautuu kerros kerrokselta jokaiselle omalla tavalla. Koska esityksen jälkeen yleisöltä tultaisiin kysymään luontosuhteesta, halusin kohtausten virittävän yleisöä puhumaan myös ristiriitaisuuksistaan: kiinnostumaan luontosuhteen kerroksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä itsellekin. Koulumaailmasta tuttu ”opettajan odottama oikea vastaus” oli vältettävä kaikin keinoin. Tätä ainoaa oikeaa vastausta ei itselläni ollutkaan, koska luontosuhteen tutkiminen tuntui yhtäkkiä samalta kuin muidenkin suhteiden.  Ne eivät ole ristiriidattomia tai selkeitä. Joskus mietin, että luontosuhteessamme on jotakin äitisuhteestamme. Ja ehkäpä psykoanalyytikot näin  ajattelevatkin? Psykodraamaohjaajien keskuudessa meillä on ollut sanonta, että jokainen palaa draamoissaan lopulta miettimään omaa äitisuhdettaan keittiön pöydän ääreen. Onko luontosuhdekin lopulta äitisuhteen toisinto?

Yleisöä kulkemassa Hitonhaudan luontopolulla Pyhä paikka? -esityksessä kesällä 2020. Kuva: Marko Poolamets

Esityksen kohtauksissa oli erilaisia palasia teoriasta ja pohdinnoistamme. Kansallisromantiikan kuvastoa, Linkolan jyrähdyksiä, teollistumista ja teknologian kehittymistä, luonnon hyödyntämistä, henkisyyttä, hengellisyyttä, suhdettamme kuolemaan, elotonta luontoa ja historian perspektiiviä, kamppailua luonnon kanssa ja luonnon suomaa turvaa ja lohtua. Esityksessä surullinen ja masentunut Linkolan hahmo itkee luonnon tuhoutumista kasvot mätästä vasten ja virttä veisaavat miehet tarpovat suolla raskaat kivet harteillaan. Toisaalla vesi koskettaa kättä uskomattoman voimallisesti istuessamme maassa ja tuntiessamme luonnon joka puolella ympärillämme, flamencotanssijoiden kädet koskettavat puiden pintaa kuin hellien. Metsuri keinuu puiden latvassa muistuttaen ihmisen taidoista, kyvystä ja vastuusta. Metsuri on yläpuolellamme, onko ihminen siellä vai missä suhteessa muuhun elolliseen ja elottomaan? Rotkossa nainen kääntyy hitaasti kohti yleisöä kuin luonnon hidas kiertokulku. Jäät sulavat käsien päällä jääkauden jäljiltä olevassa kauniissa pirunpellossa. Aikaperspektiivi avautuu jääkaudesta tähän hetkeen ja sulaviin jäätiköihin yhtä aikaa. 

Koko esityksen reitin voi nähdä myös kuvana elämästä tai kriisistä. Osittain tiedostamatta miksi halusin aivan vimmaisesti esityksen juuri Hitonhaudalle ja vaikeaan maastoon. Riittävän haastava maasto, kokemuksen hikisyys, kehollisuus ja yleisön tuominen riittävän kauas lähimmästä hampurilaisesta tuntui tärkeältä luontosuhteen tutkimisen kannalta. Että luontosuhdetta tutkittaessa siitä ei vain puhuta vaan se koetaan ja koetaankin niin perusteellisesti kuin nyt ilman yleisökatoa voidaan tehdä. Esitys kertonee jotakin omasta luontosuhteestani, jossa luonto on ankara ja voimakas ja ei lopulta koskaan ihmisen hallittavissa.

Ihmisen rooli luonnon suuruuden edessä tuli tällä näyttämöllä varsin selväksi. Lavasteet olivat valtavat.

Esitys kesti kyyteineen lopulta yli kolme tuntia ja tutkimukseen osallistuneiden osalta yli neljäkin tuntia. Kuljettaessani yleisöä esityksissä huomasin kertovani alussa ryhmille näin: ”Älkää murehtiko siinä pahimmassa kohdassa, hankalinta louhikkoa on vain sata metriä ja sitten se helpottaa”. Jos esitys olisi kriisin tai elämän hankalan kohdan metafora, toimin toisin kuin elämässä tapahtuu. Hankalimmissa elämän kriiseissä olisi ihanaa kuulla nuo sanat: ”Enää sata metriä ja sitten helpottaa. Varmasti.” 

Näin korona-aikana maali helpottumisesta on siirtynyt monta kertaa. Ehkä jaksamme paremmin, kun asetamme toivomme johonkin kohtaan, jossa helpottaa. Kirjoitan tätä tammikuussa 2021 ja kävin Hitonhaudalla eilen. Talvella lumen peittäessä kivikkoiset kohdat on kulku helpompaa kuin kesällä. Polku tasoittuu. Luonto tasoittaa sen.

Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta https://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.

Luonnon monet luonnot

Riikka Niemelä

Lueskellessani tutkimuksia luontosuhteesta törmäsin artikkeliin, jonka mukaan ajatus ihmisestä luonnosta erillisenä on Japanissa lähes tuntematon. Buddhalainen ajatteluperinne korostaa sen sijaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta, eikä japanin kielessä alun perin tunnettu edes luonnon käsitettä. Onko ihmisen erityisasema luontoon nähden modernin lännen mielenmaiseman tuotos? Artikkelin kirjoittajat kuvasivat japanilaisen luontosuhteen oikeastaan juuri päinvastaiseksi: ihminen on juurtunut luontoon, luonnosta riippuvainen ja haavoittuva sen edessä.

Luonto ja ihminen voivat olla
erillään myös konkreettisesti.
Kuva: Esko Hatunen.

Yhdenmukaista länsimaista sen enempää kuin japanilaistakaan luontosuhdetta ei toki ole olemassa, mutta käsityksiä ihmisen paikasta luonnossa muovaavat silti monenlaiset kulttuurisidonnaiset ja ajassa vaihtelevat ajattelutavat ja uskomukset. Hyvän esimerkin tarjoaa jo pelkästään sana luonto. ”Luomisesta” johdetun sanan yksi merkityskerros kytkeytyy suomen kielessä kristilliseen ajatukseen luomakunnasta. Kirjoihin ja kansiin luonto asettui 1500-luvun puolivälissä, jolloin suomen kirjakieltä muovailtiin juuri kirkon sivistyneistön piirissä. Sanaan etymologisesti sisältyvä selitys luonnon ”alkuperästä” sävyttää sen kenties toisin kuin latinan syntymään viittaava natura kantasanana monessa eurooppalaisessa kielessä.

Luonnon käsitteen sanallistaminen kertoo sille annetuista monista merkityksistä.

Luodun ja syntyneen luonnon suhdetta on kielitieteessä varmasti tutkittukin. Kirjassaan Suomalainen mytologia (1967) kansanrunouden tutkija Martti Haavio hahmotteli luomisen ja synnyn yhteyttä puolestaan muinaissuomalaisten myyttisessä ajattelussa. Hänen mukaansa luonto kuului syntymistä ja synnyttämistä merkitsevien sanojen ryhmään ja synty alkuperää ja esivanhempia merkitsevään sanueeseen. Esikristillisessä ajattelussa luonto liitettiin yliluonnollisen jumalan luomakunnan sijaan suvun vainajiin, suojeleviin esi-isiin, joita kutsuttiin vaativissa tilanteissa tuonpuoleisesta avuksi: ”Nouse luontoni lovesta”.

Nykyisin luonnolla viitataan enimmäkseen ihmisen elolliseen ja elottomaan aineelliseen ympäristöön, kasvi- ja eläinkuntaan, ilmaan, maaperään ja vesistöihin. Ihmiskeskeisiin mielikuviin uppoutuneina unohdamme helposti itsekin olevamme luontoa. Luonto on silloin todellisuus ihmisen ulkopuolella ja ihminen kulttuurisena olentona luonnon ulkopuolella. Facing Gaia -kirjassaan (2017) filosofi Bruno Latour huomauttaa, että valtaosa ihmisen, kulttuurin, sivilisaation ja yhteiskunnan länsimaisista määritelmistä korostaa etäisyyttä luonnosta. Väite ihmisestä pelkkänä materiana tai eläimenä muiden joukossa aiheuttaa hänen mukaansa suoranaisen paniikin. Olemmehan ensisijaisesti kulttuurisia olentoja emmekä pelkkiä petoja!

Käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta on muotoiltu tieteessä ja filosofiassa vuosisatoja.

Latourin mukaan ajatus maailmasta ihmisen toimien passiivisena taustana tai kohteena on ollut länsimaisen tieteen perusta aina 1600-luvulta asti. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisessä maailmankuvassa elävä planeetta pelkistyi sarjaksi luonnonlakeja noudattavia tapahtumia. Hänen mukaansa suurin arvoitus länsimaiden historiassa onkin vankkumaton usko siihen, ettei aineellinen ympäristömme vastavuoroisesti reagoi tekoihimme. Yrjö Haila kiinnittää kirjassaan Retkeilyn rikkaus (2004) huomiota myös mielikuvaan luonnosta yhtenä kokonaisuutena. Mielekkäämpää Hailan mukaan olisi kuitenkin lähestyä sitä moneutena: paikkakohtaisina aineellis-biologisina ympäristöinä ja niiden kulttuurisina, yksilöllisinä ja elämänkäytännöissä määrittyvinä kokemuksina.

Ympäröivää maailmaa merkityksellistetään myös arkisessa kielenkäytössä. ”Luonnon tasapainon järkkyminen” piirtää kuvan luonnosta, joka säilyttää balanssinsa, mutta on altis ihmisen toimille. 1960-luvulta lähtien kasvanut ympäristötietoisuus onkin voimistanut haavoittuvan ja uhatun luonnon mielikuvaa. ”Luonnon helmassa” voi sen sijaan rauhoittua turvallisin mielin luonnon suojaavaan syliin. Kielikuva tarjoaa lähes huomaamatta maaemon äidillistä hametta. ”Luonnon armoilla” kertoo puolestaan oikukkaasta ja arvaamattomasta, ehkä julmastakin hahmosta. Personifikaatioiden lisäksi luonnolla on voimia, salaisuutensa ja lakinsa. Sille annetaan myös maantieteellisiä tai vuodenaikaan liittyviä ominaisuuksia: kesäinen luonto, pohjoinen luonto, lähiluonto. Villi ja erämaaluonto kertovat luonnon koskemattomuudesta tai etäisyydestä. Talviunesta heräävä luonto rakentaa mielikuvaa vuodenkierrosta, luonnon ”luonnollisesta” rytmistä. Raymond Williams totesi vuonna 1976 Keywords-kirjassaan luonnon yhdeksi kielen moniselitteisimmistä sanoista. Sen merkitykset ovat täsmällisten ja yksiselitteisten sijaan vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisia.

Kielenkäyttö kertoo merkityksistä, joita luonnolle on eri aikoina ja eri kulttuureissa annettu sekä tunteista, joita siihen projisoidaan. Arkisetkin ilmaisut nojaavat opittuihin luontokäsityksiin, joita välitetään ja ylläpidetään sanoin. Tuttuja, varmoilta ja todenmukaisilta vaikuttavia mielikuvia tulee harvemmin edes tarkemmin pohtineeksi. Kieli ei silti vain heijasta käsityksiämme luonnosta, vaan myös tuottaa niitä. Kielenkäyttö on toimintaa, joka saa yhteiskunnissa aikaan konkreettisia vaikutuksia. Se ohjaa tapoja asennoitua luontoon, tehdä luontoon vaikuttavia päätöksiä tai toimia luonnossa.

Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen