Anna-Mari Laulumaa
Esittävän taiteen ominaispiirre on se, että se elää hetkessä tai oikeastaan hetken – ja katoaa. Samanlainen on ihmisen elämä, tarkoitettu tai ihmeellinen sattuma, mutta aina – kuten laulussa lauletaan – vain väliaikainen. Digitalisaation aikakaudella esittävä taide muistuttaa meitä elämän perusluonteesta: se on rajallinen huolimatta ihmiskunnan pyrkimyksistä siirtää kuolemaa tuonnemmaksi. Elämme lopulta maan päällä toisten muistoissa ja meistä jääneissä dokumenteissa. Näin käy myös esittävälle taiteelle. Se elää kokemuksena ja siitä otetuissa valokuvissa ja videoklipeissä.
Katson menneen Pyhä paikka? -esityksen valokuvia ja videoita hellän ihmetyksen vallassa: Miten ihmeessä siitä tuli juuri tuollainen? Ja miten hieno se olikaan. Samalla haikeus valtaa mielen. Esitys ei koskaan toistu.
Haikeus taittuu mielen automaattisen tasapainottavan systeemin kautta. Mieleen palautuu kuin tilauksesta hauskoja hetkiä harjoituksista. Olen yhtäkkiä välähdyksenomaisesti Mäkituvan flamencostudion takapihalla, jossa kokeilimme ensimmäistä kertaa käsien liikettä hyvin kapeiden puiden ympärillä. Kokeiluvideoita katson kuin oman lapsen ensimmäisiä askeleita. Siinä kohtaus ottaa ensiaskeleitaan, kävelee ja kohta se juoksee.
Seuraavassa väläyksessä ovat treenit, joissa Linnan Joelin ja Kinnusen Markuksen kanssa harjoittelimme suolla kävelylinjoja. Satoi kaatamalla ja vesi valui hupusta huolimatta niskasta selkään. Harjoitusvideolta ei kuulu paljon muuta kuin sateen hillitöntä ropinaa. Olin kahden tunnin treenien jälkeen aivan litimärkä. Lähtiessämme Joel sanoi hymyillen: ”Voi että tää on kivaa!” Lauseessa ei ollut tilkkaakaan sarkasmia. Se oli aivan totta ja kertoo Joelin ja myös Markuksen asenteesta. Tuo lause tiivistää myös koko projektin syvimmän luonteen. Suolla sateessa kivi olkapäällä laulaen oli kivaa. Rouheus ja raskaus olivat osa nautintoa.
Tämän esityksen tavoite oli alusta asti kaksitasoinen. Esityksen tuli olla hyvää taidetta ja osa tutkimusta. Niinpä luontosuhteen teoriaa käytiin keskustellen läpi keväällä Kaisan ja Riikan kanssa ennen kesän intensiivistä toteutusvaihetta. Koronan katkaisema konkreettinen yhdessä tekeminen paikattiin puhumalla puhelimessa. Puhuimme Riikan kanssa omaa luontosuhdetta ja teoriaa pohdiskellen ja yhdistellen joskus tunteja. Ajatukset kieppuivat villisti paikkakohtaisuudesta suomalaisen vanhan taruston kautta luonnonsuojeluun, sanojen merkityksistä kokemuksellisuuden kautta rajoihimme. Tämä mylläysvaihe oli aivan ratkaisevan tärkeä. Siinä alitajuntaan kertyi materiaalia työstettäväksi.
Esityksellä oli siis kaksi tavoitetta; olla itsenäinen esitys ja tuottaa tietoa luontosuhteesta tutkimukseen. Hankehakemuksessa se määriteltiin näin: ”Pyrkimyksenä on luoda teos, jossa luontosuhteen erilaiset muodot ja niiden kompleksisuus ja monitasoisuus haastaa katsojia tutkimaan omaa kokemustaan ja tulemaan tietoiseksi ajattelustaan ja uskomuksistaan.”
Itsenäinen esitys onnistuu helpommin, mutta miten esitys rakennetaan osaksi tutkimusta? Vastaus on: tekemällä. Esittävä taide vaatii aina konkreettisia tekoja. On ryhdyttävä puuhaan ja tartuttava toimeen. Mutta tekemiseen ei voi rynnistää, ennen kuin on käsitellyt teemaa myös henkilökohtaisella tasolla. Näin ajattelen myös hyvästä näyttelijäntyöstä. Näyttelijä käsittelee teeman mielessään niin, että ”mielen työpöytä” on mahdollisimman puhdas toimimaan itse roolihahmon käytössä. Ohjaajantyössä ja erityisesti paikkakohtaisen esityksen rakentamisessa on paljon samaa kuin esityksen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen prosessissa. Näissä oma käsitykseni ja tapani tehdä taidetta toistuu juuri tämän kaltaisena henkilökohtaisena asiaan uppoutumisen prosessina, josta syntyy lopulta teos. Henkilökohtainen asian työstäminen tarkoitti sen hieman tylsänkin prosessin läpikäymistä, jossa oma luontosuhde paljastuu itselle. Ei ehkä kokonaan, mutta enemmän kuin aikaisemmin. Itsetutkiskelussa on se ikävä puoli, että sisältään ei löydä pelkkiä aarteita.
Olennaisia hetkiä oman luontosuhteeni tarkastelussa oli kaksi. Ensimmäinen oli manaukseni Hitonhaudan pohjalla könytessäni ja nopeasti ohi vilahtanut ajatus: ”Miksi nää kivet pitää täällä olla! Että tää on ärsyttävää.” Tuo ajatus oli ohi sekunnin sadasosassa, mutta sain napattua sen kiinni kuin ohikiitävän linnun. Tarkastelin sitä ällistyneenä. Mitä ihmettä tarkoitan, kun ärsyynnyn kivistä maassa? Tätähän se reflektointi ja itsetutkiskelu on: osa omasta mielestä tarkkailee kokevaa mieltä.
Olen ajatellut luontosuhteeni olevan jotenkin ”hyvä”. Liikun luonnossa ja olen hyvin herkkä monille asioille. Säästelen takapihallani niittykukkia ja suren jokaista pihalta kaadettavaa puuta. Mutta onko tuo pinta vain harhaa? Olenko rakentanut itselleni identiteetin ja tarinan itsestäni jonkinlaisena luontoihmisenä? Olenko lopulta kaupunkilainen, moderni ihminen, jolle kivikossa käveleminenkin on ärsyttävää? Onko todella niin, että 300 metriä louhikkoa saa jo minut kaipaamaan tasaisempaa ja itse asiassa ihmisen tasoittamaa kulkureittiä? Ja eihän siinä kaipauksessa toki mitään pahaa ole. Ihminen on kuten muutkin eläimet rakentanut itselleen toimivaa ympäristöä. Mutta silti. Ajatukseni jaksoi minua hämmentää.
Miksi rotkon kivet alkoivat ärsyttää, vaikka halusin nimenomaan tänne tehdä esityksen?
Toinen tärkeä hetki oli se, kun tajusin etten uskaltaisi nukkua Hitonhaudalla yötä yksin. Ajattelin, että se on ehdottomasti tehtävä. Mutta rohkeuteni hupeni, mitä lähemmäksi kesä tuli. Nukkuminen rotkossa yksin ei ollutkaan enää hauska idea. Huomasin hölkkääväni hämärän laskeutuessa vauhdilla autolle ja mustuneissa puunrungoissa alkoi näkyä karhuja. Tajusin, että en ole luonnossa niin kotonani kuin olin kuvitellut. Mitä siitä pitäisi ajatella? Pelkäänkö luontoa ja mitä siinä pelkään? Ja miksi? Mikä on vaistojani, perimääni, viettejäni ja mikä opittua? Onko luontosuhteeni oikea tai väärä? Hyvä tai huono? Eräs esitykseen tuloaan pohtinut tuttavani totesikin hauskasti: ”Niin voinkohan mä tulla sinne esitykseen kun mulla on aika huono tää mun luontosuhde?” Hän ei lopulta tullut vaikka sanoinkin aivan rehellisesti, että olen aidon kiinnostunut luontosuhteista kaikkineen. Että tämä prosessi on todella inspiroiva ja ihmeellinen. Päivänselvänä pitämäni asia onkin valtava kokonaisuus.
Luontosuhde on kuin merenalainen maailma, johon sukelsin ja tajusin, että täällähän on vaikka mitä.
Luontosuhde alkoi näyttäytyä itselleni varsin moniulotteisena, ristiriitaisena ja kerroksellisena. Siitä alkoi muodostua esityksen rakenne: vaikka jokainen kohtaus rakentui erityisesti valitusta paikasta käsin, halusin jokaiseen kuvaan riittävästi tasoja ja sävyjä. Ajattelin kohtaukset ohuen mehun sijaan monikerroksisena konjakkina tai hyvänä viininä, jossa on useampia makuja päällekkäin: että kohtaus avautuu kerros kerrokselta jokaiselle omalla tavalla. Koska esityksen jälkeen yleisöltä tultaisiin kysymään luontosuhteesta, halusin kohtausten virittävän yleisöä puhumaan myös ristiriitaisuuksistaan: kiinnostumaan luontosuhteen kerroksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä itsellekin. Koulumaailmasta tuttu ”opettajan odottama oikea vastaus” oli vältettävä kaikin keinoin. Tätä ainoaa oikeaa vastausta ei itselläni ollutkaan, koska luontosuhteen tutkiminen tuntui yhtäkkiä samalta kuin muidenkin suhteiden. Ne eivät ole ristiriidattomia tai selkeitä. Joskus mietin, että luontosuhteessamme on jotakin äitisuhteestamme. Ja ehkäpä psykoanalyytikot näin ajattelevatkin? Psykodraamaohjaajien keskuudessa meillä on ollut sanonta, että jokainen palaa draamoissaan lopulta miettimään omaa äitisuhdettaan keittiön pöydän ääreen. Onko luontosuhdekin lopulta äitisuhteen toisinto?
Esityksen kohtauksissa oli erilaisia palasia teoriasta ja pohdinnoistamme. Kansallisromantiikan kuvastoa, Linkolan jyrähdyksiä, teollistumista ja teknologian kehittymistä, luonnon hyödyntämistä, henkisyyttä, hengellisyyttä, suhdettamme kuolemaan, elotonta luontoa ja historian perspektiiviä, kamppailua luonnon kanssa ja luonnon suomaa turvaa ja lohtua. Esityksessä surullinen ja masentunut Linkolan hahmo itkee luonnon tuhoutumista kasvot mätästä vasten ja virttä veisaavat miehet tarpovat suolla raskaat kivet harteillaan. Toisaalla vesi koskettaa kättä uskomattoman voimallisesti istuessamme maassa ja tuntiessamme luonnon joka puolella ympärillämme, flamencotanssijoiden kädet koskettavat puiden pintaa kuin hellien. Metsuri keinuu puiden latvassa muistuttaen ihmisen taidoista, kyvystä ja vastuusta. Metsuri on yläpuolellamme, onko ihminen siellä vai missä suhteessa muuhun elolliseen ja elottomaan? Rotkossa nainen kääntyy hitaasti kohti yleisöä kuin luonnon hidas kiertokulku. Jäät sulavat käsien päällä jääkauden jäljiltä olevassa kauniissa pirunpellossa. Aikaperspektiivi avautuu jääkaudesta tähän hetkeen ja sulaviin jäätiköihin yhtä aikaa.
Koko esityksen reitin voi nähdä myös kuvana elämästä tai kriisistä. Osittain tiedostamatta miksi halusin aivan vimmaisesti esityksen juuri Hitonhaudalle ja vaikeaan maastoon. Riittävän haastava maasto, kokemuksen hikisyys, kehollisuus ja yleisön tuominen riittävän kauas lähimmästä hampurilaisesta tuntui tärkeältä luontosuhteen tutkimisen kannalta. Että luontosuhdetta tutkittaessa siitä ei vain puhuta vaan se koetaan ja koetaankin niin perusteellisesti kuin nyt ilman yleisökatoa voidaan tehdä. Esitys kertonee jotakin omasta luontosuhteestani, jossa luonto on ankara ja voimakas ja ei lopulta koskaan ihmisen hallittavissa.
Ihmisen rooli luonnon suuruuden edessä tuli tällä näyttämöllä varsin selväksi. Lavasteet olivat valtavat.
Esitys kesti kyyteineen lopulta yli kolme tuntia ja tutkimukseen osallistuneiden osalta yli neljäkin tuntia. Kuljettaessani yleisöä esityksissä huomasin kertovani alussa ryhmille näin: ”Älkää murehtiko siinä pahimmassa kohdassa, hankalinta louhikkoa on vain sata metriä ja sitten se helpottaa”. Jos esitys olisi kriisin tai elämän hankalan kohdan metafora, toimin toisin kuin elämässä tapahtuu. Hankalimmissa elämän kriiseissä olisi ihanaa kuulla nuo sanat: ”Enää sata metriä ja sitten helpottaa. Varmasti.”
Näin korona-aikana maali helpottumisesta on siirtynyt monta kertaa. Ehkä jaksamme paremmin, kun asetamme toivomme johonkin kohtaan, jossa helpottaa. Kirjoitan tätä tammikuussa 2021 ja kävin Hitonhaudalla eilen. Talvella lumen peittäessä kivikkoiset kohdat on kulku helpompaa kuin kesällä. Polku tasoittuu. Luonto tasoittaa sen.
