Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta http://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Tutkijan ja tanssijan roolissa Laukaan Hitonhaudalla

Kaisa Raatikainen

Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?

Pyhä paikka? -vaellusteos saa ensiesityksensä 22.8.2020. Kuva: Agata Anttonen.

Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.

Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.

Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.

Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.

Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.

Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”

Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.

Käydessäni Hitonhaudalla ensimmäistä kertaa vuonna 2017 en arvannut, että kolme vuotta myöhemmin rotkolaakso toimisi sekä tutkimukseni että tanssini näyttämönä. Kuva: Jyrki Torniainen.

Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)

Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.