Luonnon monet luonnot

Riikka Niemelä

Lueskellessani tutkimuksia luontosuhteesta törmäsin artikkeliin, jonka mukaan ajatus ihmisestä luonnosta erillisenä on Japanissa lähes tuntematon. Buddhalainen ajatteluperinne korostaa sen sijaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta, eikä japanin kielessä alun perin tunnettu edes luonnon käsitettä. Onko ihmisen erityisasema luontoon nähden modernin lännen mielenmaiseman tuotos? Artikkelin kirjoittajat kuvasivat japanilaisen luontosuhteen oikeastaan juuri päinvastaiseksi: ihminen on juurtunut luontoon, luonnosta riippuvainen ja haavoittuva sen edessä.

Luonto ja ihminen voivat olla
erillään myös konkreettisesti.
Kuva: Esko Hatunen.

Yhdenmukaista länsimaista sen enempää kuin japanilaistakaan luontosuhdetta ei toki ole olemassa, mutta käsityksiä ihmisen paikasta luonnossa muovaavat silti monenlaiset kulttuurisidonnaiset ja ajassa vaihtelevat ajattelutavat ja uskomukset. Hyvän esimerkin tarjoaa jo pelkästään sana luonto. ”Luomisesta” johdetun sanan yksi merkityskerros kytkeytyy suomen kielessä kristilliseen ajatukseen luomakunnasta. Kirjoihin ja kansiin luonto asettui 1500-luvun puolivälissä, jolloin suomen kirjakieltä muovailtiin juuri kirkon sivistyneistön piirissä. Sanaan etymologisesti sisältyvä selitys luonnon ”alkuperästä” sävyttää sen kenties toisin kuin latinan syntymään viittaava natura kantasanana monessa eurooppalaisessa kielessä.

Luonnon käsitteen sanallistaminen kertoo sille annetuista monista merkityksistä.

Luodun ja syntyneen luonnon suhdetta on kielitieteessä varmasti tutkittukin. Kirjassaan Suomalainen mytologia (1967) kansanrunouden tutkija Martti Haavio hahmotteli luomisen ja synnyn yhteyttä puolestaan muinaissuomalaisten myyttisessä ajattelussa. Hänen mukaansa luonto kuului syntymistä ja synnyttämistä merkitsevien sanojen ryhmään ja synty alkuperää ja esivanhempia merkitsevään sanueeseen. Esikristillisessä ajattelussa luonto liitettiin yliluonnollisen jumalan luomakunnan sijaan suvun vainajiin, suojeleviin esi-isiin, joita kutsuttiin vaativissa tilanteissa tuonpuoleisesta avuksi: ”Nouse luontoni lovesta”.

Nykyisin luonnolla viitataan enimmäkseen ihmisen elolliseen ja elottomaan aineelliseen ympäristöön, kasvi- ja eläinkuntaan, ilmaan, maaperään ja vesistöihin. Ihmiskeskeisiin mielikuviin uppoutuneina unohdamme helposti itsekin olevamme luontoa. Luonto on silloin todellisuus ihmisen ulkopuolella ja ihminen kulttuurisena olentona luonnon ulkopuolella. Facing Gaia -kirjassaan (2017) filosofi Bruno Latour huomauttaa, että valtaosa ihmisen, kulttuurin, sivilisaation ja yhteiskunnan länsimaisista määritelmistä korostaa etäisyyttä luonnosta. Väite ihmisestä pelkkänä materiana tai eläimenä muiden joukossa aiheuttaa hänen mukaansa suoranaisen paniikin. Olemmehan ensisijaisesti kulttuurisia olentoja emmekä pelkkiä petoja!

Käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta on muotoiltu tieteessä ja filosofiassa vuosisatoja.

Latourin mukaan ajatus maailmasta ihmisen toimien passiivisena taustana tai kohteena on ollut länsimaisen tieteen perusta aina 1600-luvulta asti. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisessä maailmankuvassa elävä planeetta pelkistyi sarjaksi luonnonlakeja noudattavia tapahtumia. Hänen mukaansa suurin arvoitus länsimaiden historiassa onkin vankkumaton usko siihen, ettei aineellinen ympäristömme vastavuoroisesti reagoi tekoihimme. Yrjö Haila kiinnittää kirjassaan Retkeilyn rikkaus (2004) huomiota myös mielikuvaan luonnosta yhtenä kokonaisuutena. Mielekkäämpää Hailan mukaan olisi kuitenkin lähestyä sitä moneutena: paikkakohtaisina aineellis-biologisina ympäristöinä ja niiden kulttuurisina, yksilöllisinä ja elämänkäytännöissä määrittyvinä kokemuksina.

Ympäröivää maailmaa merkityksellistetään myös arkisessa kielenkäytössä. ”Luonnon tasapainon järkkyminen” piirtää kuvan luonnosta, joka säilyttää balanssinsa, mutta on altis ihmisen toimille. 1960-luvulta lähtien kasvanut ympäristötietoisuus onkin voimistanut haavoittuvan ja uhatun luonnon mielikuvaa. ”Luonnon helmassa” voi sen sijaan rauhoittua turvallisin mielin luonnon suojaavaan syliin. Kielikuva tarjoaa lähes huomaamatta maaemon äidillistä hametta. ”Luonnon armoilla” kertoo puolestaan oikukkaasta ja arvaamattomasta, ehkä julmastakin hahmosta. Personifikaatioiden lisäksi luonnolla on voimia, salaisuutensa ja lakinsa. Sille annetaan myös maantieteellisiä tai vuodenaikaan liittyviä ominaisuuksia: kesäinen luonto, pohjoinen luonto, lähiluonto. Villi ja erämaaluonto kertovat luonnon koskemattomuudesta tai etäisyydestä. Talviunesta heräävä luonto rakentaa mielikuvaa vuodenkierrosta, luonnon ”luonnollisesta” rytmistä. Raymond Williams totesi vuonna 1976 Keywords-kirjassaan luonnon yhdeksi kielen moniselitteisimmistä sanoista. Sen merkitykset ovat täsmällisten ja yksiselitteisten sijaan vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisia.

Kielenkäyttö kertoo merkityksistä, joita luonnolle on eri aikoina ja eri kulttuureissa annettu sekä tunteista, joita siihen projisoidaan. Arkisetkin ilmaisut nojaavat opittuihin luontokäsityksiin, joita välitetään ja ylläpidetään sanoin. Tuttuja, varmoilta ja todenmukaisilta vaikuttavia mielikuvia tulee harvemmin edes tarkemmin pohtineeksi. Kieli ei silti vain heijasta käsityksiämme luonnosta, vaan myös tuottaa niitä. Kielenkäyttö on toimintaa, joka saa yhteiskunnissa aikaan konkreettisia vaikutuksia. Se ohjaa tapoja asennoitua luontoon, tehdä luontoon vaikuttavia päätöksiä tai toimia luonnossa.

Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen