Taideperustaista tutkimusta Valkolan kylän järvimaisemissa

Riikka Niemelä

Vietin yhden kesän kauneimmista viikonlopuista Laukaassa Iso-Harisen rannalla kuunnellen läpi elokuisen metsäluonnon, suopursuntuoksuisen suon ja viileän rotkolaakson vaeltaneen yleisön ajatuksia luonnosta ja Pyhä paikka? -esityksistä. Sää oli meille suosiollinen. Perjantain kenraaliharjoitus pidettiin vielä hellelukemissa, mutta esityspäiville osui vilpoisampi sää, jossa luonto osallistui esityksiin ääni- ja valoteknikkona, kuten yleisöltä jälkikäteen kuulin; ukkonen ärjyi butoh-taiteilija Vangelinen tanssiessa vasten rotkonpohjan ikiaikaisia kallioita, aurinko kirjaili kulissit valo- ja väriefekteillään ja Tuonen lehto -kohtauksen ylle laskeutui hiljainen sade.

Kesäillan idylliä Iso-Harisen rannalla Pyhä paikka? -esitysviikonloppuna 22.-23.8.2020.

Viikonlopun kauneus ei silti johtunut säästä, vaan kiitollisuudesta, jota tunsin kuunnellessani toinen toistaan vaikuttavampia huomioita esityksestä ja luonnonympäristöstä erityisissä puitteissa, jotka Valkolan kyläyhdistys oli haastatteluille järjestänyt. Esitysviikonloppua edeltänyt arkinen kaaos jääkalikoiden, käsidesin, lippulappujen, bussiaikataulujen, fläppitaulujen, reistailevan nauhurin ja muiden pikkuyksityiskohtien järjestelyssä rauhoittui keskusteluun kauniissa keskisuomalaisessa järvimaisemassa savusaunan terassilla. Seinää koristi harmaa tammivasta ja seinänvierustalle pinotut saunapuut. Haastattelunauhoille taisi tallentua keskustelun lisäksi vesilintujen ääniä ja ajoittain yltyvän tuulen puuskat. Jossakin muualla olisimme saattaneet puhua luonnosta jollakin toisella tavalla.

Vaellusten päätepisteellä retkikahvien jälkeen tehdyt haastattelut antavat arvokasta tietoa tavoista, joilla luonto ja luonnonpaikka esityksissä koettiin. Taideperustaista tutkimusta voisi luonnehtia tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, jossa taiteellinen prosessi on osa tutkimuksen työkalupakkia.

Tarjoamalla mahdollisuuden kohdata luonnonpaikka erityisine piirteineen ja hiljentyä hetkeksi luontoon Pyhä paikka? -vaellusesitykset tarjosivat lähtökohdan ja kiinnekohdan keskustelulle luontosuhteesta. Esityksissä luonto ei ollut vain etäinen näkymä ihmisen edessä, katseen kohtaama maisema. Ne koettiin keskellä luonnon rytmejä, tuoksuja ja tuntuja. Luonnonpaikan läpi kulkiessa liikkeet mukautuvat sen topografiaan ja keho kohtaa matkanvarren vaihtuvat pienilmastot, kylmänkosteat kivenlohkareet ja jalan alla myöden antavat sammalet.

Filosofi Alva Noë luonnehtii taidetta ”omituiseksi työkaluksi”. Se on ymmärtämisen väline, joka auttaa huomaamaan totunnaisia tapoja ajatella ja nähdä. Noën mukaan taide on väline, jolla voimme ymmärtää itseämme. Taiteen vahvuudeksi tutkimuksessa voisi ajatella sille ominaisen moniselitteisyyden. Sellaisena se avaa polkuja yksilöllisiin tulkintoihin, kokemuksiin ja eriäviin näkemyksiin.

Parhaimmillaan taide onkin keskustelunavaus eikä loppupäätelmä; se sysää liikkeelle ajatusprosesseja ja pitää puheen käynnissä.

Taide voi saattaa ihmisiä myös konkreettisesti yhteen jaetun asian äärelle. Pyhä paikka? -esityksissä yleisö kohtasi luonnon hetkellisesti muotoutuneina yhteisöinä, traktorin lavalla paikalle saapuneina matkaseurueina, joiden kokemuksia äänettömistä vaelluksista läpi vanhan erämaan kuuntelin matkan päätepisteessä. Tauolla join suoraan tulelta nostettua nokipannukahvia ja kuuntelin kyläyhdistyksen talkooväen hyväntuulista jutustelua ja lähiluontoa koskevaa tietotaitoa. Yhdistys on lisännyt toiminnallaan yhteishenkeä ja edistänyt alueen ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Vapaaehtoistyön ja paikallisten yhteisöjen merkitys lieneekin jatkossa yhä vain arvokkaampaa ihmisten ja ympäröivän luonnon hyvinvointia edistävässä työssä.

Tutkijat Riikka Niemelä ja Anna-Kaisa Tupala haastattelivat yleisöä Pyhä paikka? -esitysten jälkeen. Koronavarotoimet oli huomioitu.

Tutkijan ja tanssijan roolissa Laukaan Hitonhaudalla

Kaisa Raatikainen

Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?

Pyhä paikka? -vaellusteos saa ensiesityksensä 22.8.2020. Kuva: Agata Anttonen.

Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.

Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.

Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.

Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.

Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.

Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”

Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.

Käydessäni Hitonhaudalla ensimmäistä kertaa vuonna 2017 en arvannut, että kolme vuotta myöhemmin rotkolaakso toimisi sekä tutkimukseni että tanssini näyttämönä. Kuva: Jyrki Torniainen.

Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)

Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.