Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.

Mikä on ”luonnonpaikka”?

Kaisa Raatikainen

Luonnon paikka on ulkona. Luonto löytyy erämaiden selkosilta, kansallispuistosta, lähimetsästä, asvalttiin murtuneen railon läpi tunkevasta voikukanlehdestä.

Luontoa on myös sisällä kodeissamme. Kasvatamme viherkasveja ja pidämme lemmikkieläimiä. Luontokappaleita nekin, kuten me ihmisetkin.

Luonto on kaikkialla ympärillä, ja samaan aikaan se on ihmisen sisimmässä. Sanotaan, että luonto on lähellä suomalaisen sydäntä. 1800- ja 1900-luvun vaihteen keväästä kertovassa koululaulussa ”lehto loistaa, linnut laulaa / linnun kielin suloisin / suomalainen myöskin laulaa / Suomen kielin kotoisin”. Luonnon herääminen kevääseen sykähdyttää ja ilahduttaa. Mutta kokevatko kaikki ihmiset yhtä lailla iloa kevään tulosta, ensimmäisistä leskenlehdistä ja purojen solinasta?

Luonto herättää kysymyksiä, tunteita, jopa omistamisen halua.

Luonnon paikka yhteiskunnassa on usein kiistanalainen. Elämämme laatu perustuu luonnonvarojen hyötykäytölle. Syömämme ruoka kasvatetaan luonnossa tai luonnon keinoin. Asuinrakennustemme ja kaupunkiemme alta on raivattu luontoa, kun on tehty tilaa ihmisille. Tarvitsemme luontoa, ja silti uhkaamme luonnon ja sen eri muotojen olemassaoloa.

Joskus tuntuu, että luonto on kuin elefantti olohuoneessa. Se seisoo hiljaa paikoillaan, ja vaikka ihmiset yrittäisivät unohtaa sen olemassaolon, sen läsnäolosta on silti koko ajan tietoinen, koska se on niin suuri ja niin iholla.

Tällä sivustolla tarkastellaan luonnon käsitettä tieteen ja taiteen keinoin. Haluamme selvittää, miten monimutkainen ihmisen luontosuhde oikein voikaan olla. Kartoitamme luonnon paikkaa ihmisten mielissä, suomalaisessa yhteiskunnassa, maisemassa ja alati muuttuvassa maailmassa.

Sinivuokkoja keväällä 2011. Kuva: Kaisa Raatikainen