Taideperustaista tutkimusta Valkolan kylän järvimaisemissa

Riikka Niemelä

Vietin yhden kesän kauneimmista viikonlopuista Laukaassa Iso-Harisen rannalla kuunnellen läpi elokuisen metsäluonnon, suopursuntuoksuisen suon ja viileän rotkolaakson vaeltaneen yleisön ajatuksia luonnosta ja Pyhä paikka? -esityksistä. Sää oli meille suosiollinen. Perjantain kenraaliharjoitus pidettiin vielä hellelukemissa, mutta esityspäiville osui vilpoisampi sää, jossa luonto osallistui esityksiin ääni- ja valoteknikkona, kuten yleisöltä jälkikäteen kuulin; ukkonen ärjyi butoh-taiteilija Vangelinen tanssiessa vasten rotkonpohjan ikiaikaisia kallioita, aurinko kirjaili kulissit valo- ja väriefekteillään ja Tuonen lehto -kohtauksen ylle laskeutui hiljainen sade.

Kesäillan idylliä Iso-Harisen rannalla Pyhä paikka? -esitysviikonloppuna 22.-23.8.2020.

Viikonlopun kauneus ei silti johtunut säästä, vaan kiitollisuudesta, jota tunsin kuunnellessani toinen toistaan vaikuttavampia huomioita esityksestä ja luonnonympäristöstä erityisissä puitteissa, jotka Valkolan kyläyhdistys oli haastatteluille järjestänyt. Esitysviikonloppua edeltänyt arkinen kaaos jääkalikoiden, käsidesin, lippulappujen, bussiaikataulujen, fläppitaulujen, reistailevan nauhurin ja muiden pikkuyksityiskohtien järjestelyssä rauhoittui keskusteluun kauniissa keskisuomalaisessa järvimaisemassa savusaunan terassilla. Seinää koristi harmaa tammivasta ja seinänvierustalle pinotut saunapuut. Haastattelunauhoille taisi tallentua keskustelun lisäksi vesilintujen ääniä ja ajoittain yltyvän tuulen puuskat. Jossakin muualla olisimme saattaneet puhua luonnosta jollakin toisella tavalla.

Vaellusten päätepisteellä retkikahvien jälkeen tehdyt haastattelut antavat arvokasta tietoa tavoista, joilla luonto ja luonnonpaikka esityksissä koettiin. Taideperustaista tutkimusta voisi luonnehtia tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, jossa taiteellinen prosessi on osa tutkimuksen työkalupakkia.

Tarjoamalla mahdollisuuden kohdata luonnonpaikka erityisine piirteineen ja hiljentyä hetkeksi luontoon Pyhä paikka? -vaellusesitykset tarjosivat lähtökohdan ja kiinnekohdan keskustelulle luontosuhteesta. Esityksissä luonto ei ollut vain etäinen näkymä ihmisen edessä, katseen kohtaama maisema. Ne koettiin keskellä luonnon rytmejä, tuoksuja ja tuntuja. Luonnonpaikan läpi kulkiessa liikkeet mukautuvat sen topografiaan ja keho kohtaa matkanvarren vaihtuvat pienilmastot, kylmänkosteat kivenlohkareet ja jalan alla myöden antavat sammalet.

Filosofi Alva Noë luonnehtii taidetta ”omituiseksi työkaluksi”. Se on ymmärtämisen väline, joka auttaa huomaamaan totunnaisia tapoja ajatella ja nähdä. Noën mukaan taide on väline, jolla voimme ymmärtää itseämme. Taiteen vahvuudeksi tutkimuksessa voisi ajatella sille ominaisen moniselitteisyyden. Sellaisena se avaa polkuja yksilöllisiin tulkintoihin, kokemuksiin ja eriäviin näkemyksiin.

Parhaimmillaan taide onkin keskustelunavaus eikä loppupäätelmä; se sysää liikkeelle ajatusprosesseja ja pitää puheen käynnissä.

Taide voi saattaa ihmisiä myös konkreettisesti yhteen jaetun asian äärelle. Pyhä paikka? -esityksissä yleisö kohtasi luonnon hetkellisesti muotoutuneina yhteisöinä, traktorin lavalla paikalle saapuneina matkaseurueina, joiden kokemuksia äänettömistä vaelluksista läpi vanhan erämaan kuuntelin matkan päätepisteessä. Tauolla join suoraan tulelta nostettua nokipannukahvia ja kuuntelin kyläyhdistyksen talkooväen hyväntuulista jutustelua ja lähiluontoa koskevaa tietotaitoa. Yhdistys on lisännyt toiminnallaan yhteishenkeä ja edistänyt alueen ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Vapaaehtoistyön ja paikallisten yhteisöjen merkitys lieneekin jatkossa yhä vain arvokkaampaa ihmisten ja ympäröivän luonnon hyvinvointia edistävässä työssä.

Tutkijat Riikka Niemelä ja Anna-Kaisa Tupala haastattelivat yleisöä Pyhä paikka? -esitysten jälkeen. Koronavarotoimet oli huomioitu.

Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta http://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Tutkijan ja tanssijan roolissa Laukaan Hitonhaudalla

Kaisa Raatikainen

Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?

Pyhä paikka? -vaellusteos saa ensiesityksensä 22.8.2020. Kuva: Agata Anttonen.

Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.

Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.

Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.

Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.

Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.

Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”

Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.

Käydessäni Hitonhaudalla ensimmäistä kertaa vuonna 2017 en arvannut, että kolme vuotta myöhemmin rotkolaakso toimisi sekä tutkimukseni että tanssini näyttämönä. Kuva: Jyrki Torniainen.

Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)

Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/

Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.

Luonnon monet luonnot

Riikka Niemelä

Lueskellessani tutkimuksia luontosuhteesta törmäsin artikkeliin, jonka mukaan ajatus ihmisestä luonnosta erillisenä on Japanissa lähes tuntematon. Buddhalainen ajatteluperinne korostaa sen sijaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta, eikä japanin kielessä alun perin tunnettu edes luonnon käsitettä. Onko ihmisen erityisasema luontoon nähden modernin lännen mielenmaiseman tuotos? Artikkelin kirjoittajat kuvasivat japanilaisen luontosuhteen oikeastaan juuri päinvastaiseksi: ihminen on juurtunut luontoon, luonnosta riippuvainen ja haavoittuva sen edessä.

Luonto ja ihminen voivat olla
erillään myös konkreettisesti.
Kuva: Esko Hatunen.

Yhdenmukaista länsimaista sen enempää kuin japanilaistakaan luontosuhdetta ei toki ole olemassa, mutta käsityksiä ihmisen paikasta luonnossa muovaavat silti monenlaiset kulttuurisidonnaiset ja ajassa vaihtelevat ajattelutavat ja uskomukset. Hyvän esimerkin tarjoaa jo pelkästään sana luonto. ”Luomisesta” johdetun sanan yksi merkityskerros kytkeytyy suomen kielessä kristilliseen ajatukseen luomakunnasta. Kirjoihin ja kansiin luonto asettui 1500-luvun puolivälissä, jolloin suomen kirjakieltä muovailtiin juuri kirkon sivistyneistön piirissä. Sanaan etymologisesti sisältyvä selitys luonnon ”alkuperästä” sävyttää sen kenties toisin kuin latinan syntymään viittaava natura kantasanana monessa eurooppalaisessa kielessä.

Luonnon käsitteen sanallistaminen kertoo sille annetuista monista merkityksistä.

Luodun ja syntyneen luonnon suhdetta on kielitieteessä varmasti tutkittukin. Kirjassaan Suomalainen mytologia (1967) kansanrunouden tutkija Martti Haavio hahmotteli luomisen ja synnyn yhteyttä puolestaan muinaissuomalaisten myyttisessä ajattelussa. Hänen mukaansa luonto kuului syntymistä ja synnyttämistä merkitsevien sanojen ryhmään ja synty alkuperää ja esivanhempia merkitsevään sanueeseen. Esikristillisessä ajattelussa luonto liitettiin yliluonnollisen jumalan luomakunnan sijaan suvun vainajiin, suojeleviin esi-isiin, joita kutsuttiin vaativissa tilanteissa tuonpuoleisesta avuksi: ”Nouse luontoni lovesta”.

Nykyisin luonnolla viitataan enimmäkseen ihmisen elolliseen ja elottomaan aineelliseen ympäristöön, kasvi- ja eläinkuntaan, ilmaan, maaperään ja vesistöihin. Ihmiskeskeisiin mielikuviin uppoutuneina unohdamme helposti itsekin olevamme luontoa. Luonto on silloin todellisuus ihmisen ulkopuolella ja ihminen kulttuurisena olentona luonnon ulkopuolella. Facing Gaia -kirjassaan (2017) filosofi Bruno Latour huomauttaa, että valtaosa ihmisen, kulttuurin, sivilisaation ja yhteiskunnan länsimaisista määritelmistä korostaa etäisyyttä luonnosta. Väite ihmisestä pelkkänä materiana tai eläimenä muiden joukossa aiheuttaa hänen mukaansa suoranaisen paniikin. Olemmehan ensisijaisesti kulttuurisia olentoja emmekä pelkkiä petoja!

Käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteesta on muotoiltu tieteessä ja filosofiassa vuosisatoja.

Latourin mukaan ajatus maailmasta ihmisen toimien passiivisena taustana tai kohteena on ollut länsimaisen tieteen perusta aina 1600-luvulta asti. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisessä maailmankuvassa elävä planeetta pelkistyi sarjaksi luonnonlakeja noudattavia tapahtumia. Hänen mukaansa suurin arvoitus länsimaiden historiassa onkin vankkumaton usko siihen, ettei aineellinen ympäristömme vastavuoroisesti reagoi tekoihimme. Yrjö Haila kiinnittää kirjassaan Retkeilyn rikkaus (2004) huomiota myös mielikuvaan luonnosta yhtenä kokonaisuutena. Mielekkäämpää Hailan mukaan olisi kuitenkin lähestyä sitä moneutena: paikkakohtaisina aineellis-biologisina ympäristöinä ja niiden kulttuurisina, yksilöllisinä ja elämänkäytännöissä määrittyvinä kokemuksina.

Ympäröivää maailmaa merkityksellistetään myös arkisessa kielenkäytössä. ”Luonnon tasapainon järkkyminen” piirtää kuvan luonnosta, joka säilyttää balanssinsa, mutta on altis ihmisen toimille. 1960-luvulta lähtien kasvanut ympäristötietoisuus onkin voimistanut haavoittuvan ja uhatun luonnon mielikuvaa. ”Luonnon helmassa” voi sen sijaan rauhoittua turvallisin mielin luonnon suojaavaan syliin. Kielikuva tarjoaa lähes huomaamatta maaemon äidillistä hametta. ”Luonnon armoilla” kertoo puolestaan oikukkaasta ja arvaamattomasta, ehkä julmastakin hahmosta. Personifikaatioiden lisäksi luonnolla on voimia, salaisuutensa ja lakinsa. Sille annetaan myös maantieteellisiä tai vuodenaikaan liittyviä ominaisuuksia: kesäinen luonto, pohjoinen luonto, lähiluonto. Villi ja erämaaluonto kertovat luonnon koskemattomuudesta tai etäisyydestä. Talviunesta heräävä luonto rakentaa mielikuvaa vuodenkierrosta, luonnon ”luonnollisesta” rytmistä. Raymond Williams totesi vuonna 1976 Keywords-kirjassaan luonnon yhdeksi kielen moniselitteisimmistä sanoista. Sen merkitykset ovat täsmällisten ja yksiselitteisten sijaan vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisia.

Kielenkäyttö kertoo merkityksistä, joita luonnolle on eri aikoina ja eri kulttuureissa annettu sekä tunteista, joita siihen projisoidaan. Arkisetkin ilmaisut nojaavat opittuihin luontokäsityksiin, joita välitetään ja ylläpidetään sanoin. Tuttuja, varmoilta ja todenmukaisilta vaikuttavia mielikuvia tulee harvemmin edes tarkemmin pohtineeksi. Kieli ei silti vain heijasta käsityksiämme luonnosta, vaan myös tuottaa niitä. Kielenkäyttö on toimintaa, joka saa yhteiskunnissa aikaan konkreettisia vaikutuksia. Se ohjaa tapoja asennoitua luontoon, tehdä luontoon vaikuttavia päätöksiä tai toimia luonnossa.

Annjaloanjin rinteellä Käsivarren erämaassa. Kuva: Kaisa Raatikainen.