Lusikkana sopassa – monitieteisen ja monialaisen tutkimuksen reseptiikka

Anna-Kaisa Tupala

Silloin kun yliopiston käytävillä vielä sai kulkea, siellä oli väkeä paikalla töissä ja oli mahdollisuus viettää yhteisiä kahvitaukoja, tällöin oli myös mahdollista ajautua keskusteluihin, jotka avasivat uusia ovia niin omaan ajatteluun kuin tekemiseenkin. Näiden kahvitaukokeskustelujen kautta minä päädyin mukaan Pyhä paikka? -hankkeeseen ja ensimmäisten keskustelujen jälkeen olen uponnut tänne huomattavan paljon syvemmälle kuin alun perin luulinkaan. Mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä hanke on mitä mielenkiintoisin!

Monitieteinen tutkimus (jossa yhtä useampi tieteenala mukana) ja monialainen tutkimus (esim. taide ja tiede yhdessä) ovat erikseenkin toteutettuna usein antoisan lisäksi haastavia. Tässä hankkeessa teemme sekä monitieteistä että monialaista tutkimusta: nojaudumme taideperusteiseen tutkimukseen eli arts-based research -perinteeseen, jossa taide yhdistyy tutkimukseen avaten uusia tulkintamahdollisuuksia ja tuoden uudenlaista, moniäänisempää aineistoa ja ymmärrystä.

Yksi luontosuhteen konkreettinen ulottuvuus on kehollisuus. Aistein välittyvää kokemuksellista tietoa voidaan tarkastella taiteen menetelmin. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Ihmisten luontokäsitykset eivät ole yhteen mielipiteeseen tai ajatukseen sidottuja. Luontokokemuksia ja käsityksiä voi (ja usein onkin) useita ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Meihin ihmisiin mahtuu monenlaista sisältöä muullakin tavoin, eivätkä vahvuutemme rajaudu kapeasti vain koulutustaustan mukaisesti. Esimerkiksi kaikki Pyhä paikka? -hankkeen päätoimiset tutkijat toimivat myös taiteen parissa: yksi musiikin, yksi tanssitaiteen ja yksi kuvataiteiden parissa. Monialaisuus ja moniosaaminen tuo vahvuutta myös tutkimukseen; tällöin on mahdollista nähdä ja ymmärtää esimerkiksi aineistosta tasoja ja vivahteita, jotka muutoin voisivat jäädä huomaamatta. Toimijuus monialaisessa tutkimusryhmässä ei aiheuta liiallista hämmennystä, sillä voimme ymmärtää myös taiteen tapaa olla äänessä ja kertoa asioita. Vaikka yhteensovittamista ymmärryksestä huolimatta silti on luvassa, lopputulos voi parhaimmillaan olla osiensa summaa suurempi.

Monitieteisyys kohtaa Pyhä paikka? -hankkeessa taidehistorian ja luonnonsuojelubiologian sulavana yhteentörmäyksenä. Lisäksi käytämme sekametodipakettia eli olemme valinneet tutkimuksemme työkaluiksi sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Perinteisesti käytetään vain yhtä metodilinjaa ja vaikka näiden yhdistelmä ei suoranaisesti ole harvinainen niin ei se myöskään ole kovin yleisesti käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimme ja analysoimme yhdessä täällä verkkosivuilla olleen nettikyselyn määrällisiä vastauksia (yht. n. 730 vastaajaa) ja Pyhä paikka? -vaellusteoksen esitysten yhteydessä tehtyjä laadullisia yksilöhaastatteluja (n. 70 kpl). Haastatteluaineiston analysointiin käytämme sisällönanalyysiä ja nettikyselyyn faktorianalyysiä. Näiden ensimmäisten vaiheiden jälkeen alamme yhdistää saamiamme tuloksia ja tämä tulee olemaan mielenkiintoista sekä haastavaa.

Suomalaista luontosuhdetta ei juuri ole tutkittu aiemmin tällä tavalla kuin me nyt teemme.

Metsämielipiteitä ja metsäsuhdetta on kartoitettu jos ei vuosikymmeniä, niin ainakin useita eri kertoja ja suomalaisesta metsäsuhteesta onkin saatavilla paljon tietoa (ks. esim. Metsämuseo Lusto). Luonto pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin kuin metsää ja suurten globaalien ongelmien kuten monimuotoisuuskadon vuoksi on tarpeen tietää mitä ihmiset ajattelevat luonnosta: vain siten voimme päästä tekemään vaikuttavia päätöksiä ja ohjaamaan toimenpiteitä suuntaan, jotka tukevat monimuotoisuuden turvaamista ja tulevat ihmisten puolelta hyväksytyiksi. Suomalaisen luontosuhteen diskurssit kertovat meille, miten luonnosta Suomessa ajatellaan.

Tutkimustyöstä suurin osa tapahtuu sisätiloissa, myös silloin kun tutkitaan luontosuhdetta. Koronapandemian aikaan harvinainen näky: Pyhä paikka? -hankkeen tutkijat Riikka ja Anna-Kaisa samassa toimistossa koodaamassa tutkimusaineistoa sisällönanalyysiä varten. Kuva: Anna-Kaisa Tupala.

Luonto näyttämönä

Anna-Mari Laulumaa

Esittävän taiteen ominaispiirre on se, että se elää hetkessä tai oikeastaan hetken – ja katoaa. Samanlainen on ihmisen elämä, tarkoitettu tai ihmeellinen sattuma, mutta aina – kuten laulussa lauletaan – vain väliaikainen. Digitalisaation aikakaudella esittävä taide muistuttaa meitä elämän perusluonteesta: se on rajallinen huolimatta ihmiskunnan pyrkimyksistä siirtää kuolemaa tuonnemmaksi. Elämme lopulta maan päällä toisten muistoissa ja meistä jääneissä dokumenteissa. Näin käy myös esittävälle taiteelle. Se elää kokemuksena ja siitä otetuissa valokuvissa ja videoklipeissä.

Katson menneen Pyhä paikka? -esityksen valokuvia ja videoita hellän ihmetyksen vallassa: Miten ihmeessä siitä tuli juuri tuollainen? Ja miten hieno se olikaan. Samalla haikeus valtaa mielen. Esitys ei koskaan toistu.

Haikeus taittuu mielen automaattisen tasapainottavan systeemin kautta. Mieleen palautuu kuin tilauksesta hauskoja hetkiä harjoituksista. Olen yhtäkkiä välähdyksenomaisesti Mäkituvan flamencostudion takapihalla, jossa kokeilimme ensimmäistä kertaa käsien liikettä hyvin kapeiden puiden ympärillä. Kokeiluvideoita katson kuin oman lapsen ensimmäisiä askeleita.  Siinä kohtaus ottaa ensiaskeleitaan, kävelee ja kohta se juoksee.

Marja Kemppainen Pyhä paikka? -esityksessä elokuussa 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Seuraavassa väläyksessä ovat treenit, joissa Linnan Joelin ja Kinnusen Markuksen kanssa harjoittelimme suolla kävelylinjoja. Satoi kaatamalla ja vesi valui hupusta huolimatta niskasta selkään. Harjoitusvideolta ei kuulu paljon muuta kuin sateen hillitöntä ropinaa. Olin kahden tunnin treenien jälkeen aivan litimärkä. Lähtiessämme Joel sanoi hymyillen: ”Voi että tää on kivaa!” Lauseessa ei ollut tilkkaakaan sarkasmia. Se oli aivan totta ja kertoo Joelin ja myös Markuksen asenteesta. Tuo lause tiivistää myös koko projektin syvimmän luonteen. Suolla sateessa kivi olkapäällä laulaen oli kivaa. Rouheus ja raskaus olivat osa nautintoa.

Joel Linna (vas.) ja Markus Kinnunen Pyhä paikka? -esityksessä 2020. Kuva: Marko Poolamets.

Tämän esityksen tavoite oli alusta asti kaksitasoinen. Esityksen tuli olla hyvää taidetta ja osa tutkimusta. Niinpä luontosuhteen teoriaa käytiin keskustellen läpi keväällä Kaisan ja Riikan kanssa ennen kesän intensiivistä toteutusvaihetta. Koronan katkaisema konkreettinen yhdessä tekeminen paikattiin puhumalla puhelimessa. Puhuimme Riikan kanssa omaa luontosuhdetta ja teoriaa pohdiskellen ja yhdistellen joskus tunteja. Ajatukset kieppuivat villisti paikkakohtaisuudesta suomalaisen vanhan taruston kautta luonnonsuojeluun, sanojen merkityksistä kokemuksellisuuden kautta rajoihimme. Tämä mylläysvaihe oli aivan ratkaisevan tärkeä. Siinä alitajuntaan kertyi materiaalia työstettäväksi.

Esityksellä oli siis kaksi tavoitetta; olla itsenäinen esitys ja tuottaa tietoa luontosuhteesta tutkimukseen. Hankehakemuksessa se määriteltiin näin: ”Pyrkimyksenä on luoda teos, jossa luontosuhteen erilaiset muodot ja niiden kompleksisuus ja monitasoisuus haastaa katsojia tutkimaan omaa kokemustaan ja tulemaan tietoiseksi ajattelustaan ja uskomuksistaan.”

Itsenäinen esitys onnistuu helpommin, mutta miten esitys rakennetaan osaksi tutkimusta? Vastaus on: tekemällä. Esittävä taide vaatii aina konkreettisia tekoja. On ryhdyttävä puuhaan ja tartuttava toimeen. Mutta tekemiseen ei voi rynnistää, ennen kuin on käsitellyt teemaa myös henkilökohtaisella tasolla. Näin ajattelen myös hyvästä näyttelijäntyöstä. Näyttelijä käsittelee teeman mielessään niin, että ”mielen työpöytä” on mahdollisimman puhdas toimimaan itse roolihahmon käytössä. Ohjaajantyössä ja erityisesti paikkakohtaisen esityksen rakentamisessa on paljon samaa kuin esityksen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen prosessissa. Näissä oma käsitykseni ja tapani tehdä taidetta toistuu juuri tämän kaltaisena henkilökohtaisena asiaan uppoutumisen prosessina, josta syntyy lopulta teos. Henkilökohtainen asian työstäminen tarkoitti sen hieman tylsänkin prosessin läpikäymistä, jossa oma luontosuhde paljastuu itselle. Ei ehkä kokonaan, mutta enemmän kuin aikaisemmin. Itsetutkiskelussa on se ikävä puoli, että sisältään ei löydä pelkkiä aarteita. 

Olennaisia hetkiä oman luontosuhteeni tarkastelussa oli kaksi. Ensimmäinen oli manaukseni Hitonhaudan pohjalla könytessäni ja nopeasti ohi vilahtanut ajatus: ”Miksi nää kivet pitää täällä olla! Että tää on ärsyttävää.” Tuo ajatus oli ohi sekunnin sadasosassa, mutta sain napattua sen kiinni kuin ohikiitävän linnun. Tarkastelin sitä ällistyneenä. Mitä ihmettä tarkoitan, kun ärsyynnyn kivistä maassa? Tätähän se reflektointi ja itsetutkiskelu on: osa omasta mielestä tarkkailee kokevaa mieltä. 

Olen ajatellut luontosuhteeni olevan jotenkin ”hyvä”. Liikun luonnossa ja olen hyvin herkkä monille asioille. Säästelen takapihallani niittykukkia ja suren jokaista pihalta kaadettavaa puuta. Mutta onko tuo pinta vain harhaa? Olenko rakentanut itselleni identiteetin ja tarinan itsestäni jonkinlaisena luontoihmisenä? Olenko lopulta kaupunkilainen, moderni ihminen, jolle kivikossa käveleminenkin on ärsyttävää? Onko todella niin, että 300 metriä louhikkoa saa jo minut kaipaamaan tasaisempaa ja itse asiassa ihmisen tasoittamaa kulkureittiä? Ja eihän siinä kaipauksessa toki mitään pahaa ole. Ihminen on kuten muutkin eläimet rakentanut itselleen toimivaa ympäristöä. Mutta silti. Ajatukseni jaksoi minua hämmentää.

Miksi rotkon kivet alkoivat ärsyttää, vaikka halusin nimenomaan tänne tehdä esityksen?

Toinen tärkeä hetki oli se, kun tajusin etten uskaltaisi nukkua Hitonhaudalla yötä yksin. Ajattelin, että se on ehdottomasti tehtävä. Mutta rohkeuteni hupeni, mitä lähemmäksi kesä tuli. Nukkuminen rotkossa yksin ei ollutkaan enää hauska idea. Huomasin hölkkääväni hämärän laskeutuessa vauhdilla autolle ja mustuneissa puunrungoissa alkoi näkyä karhuja. Tajusin, että en ole luonnossa niin kotonani kuin olin kuvitellut. Mitä siitä pitäisi ajatella? Pelkäänkö luontoa ja mitä siinä pelkään? Ja miksi? Mikä on vaistojani, perimääni, viettejäni ja mikä opittua? Onko luontosuhteeni oikea tai väärä? Hyvä tai huono? Eräs esitykseen tuloaan pohtinut tuttavani totesikin hauskasti: ”Niin voinkohan mä tulla sinne esitykseen kun mulla on aika huono tää mun luontosuhde?” Hän ei lopulta tullut vaikka sanoinkin aivan rehellisesti, että olen aidon kiinnostunut luontosuhteista kaikkineen. Että tämä prosessi on todella inspiroiva ja ihmeellinen. Päivänselvänä pitämäni asia onkin valtava kokonaisuus.

Luontosuhde on kuin merenalainen maailma, johon sukelsin ja tajusin, että täällähän on vaikka mitä.

Luontosuhde alkoi näyttäytyä itselleni varsin moniulotteisena, ristiriitaisena ja kerroksellisena. Siitä alkoi muodostua esityksen rakenne: vaikka jokainen kohtaus rakentui erityisesti valitusta paikasta käsin, halusin jokaiseen kuvaan riittävästi tasoja ja sävyjä. Ajattelin kohtaukset ohuen mehun sijaan monikerroksisena konjakkina tai hyvänä viininä, jossa on useampia makuja päällekkäin: että kohtaus avautuu kerros kerrokselta jokaiselle omalla tavalla. Koska esityksen jälkeen yleisöltä tultaisiin kysymään luontosuhteesta, halusin kohtausten virittävän yleisöä puhumaan myös ristiriitaisuuksistaan: kiinnostumaan luontosuhteen kerroksellisuudesta ja yllätyksellisyydestä itsellekin. Koulumaailmasta tuttu ”opettajan odottama oikea vastaus” oli vältettävä kaikin keinoin. Tätä ainoaa oikeaa vastausta ei itselläni ollutkaan, koska luontosuhteen tutkiminen tuntui yhtäkkiä samalta kuin muidenkin suhteiden.  Ne eivät ole ristiriidattomia tai selkeitä. Joskus mietin, että luontosuhteessamme on jotakin äitisuhteestamme. Ja ehkäpä psykoanalyytikot näin  ajattelevatkin? Psykodraamaohjaajien keskuudessa meillä on ollut sanonta, että jokainen palaa draamoissaan lopulta miettimään omaa äitisuhdettaan keittiön pöydän ääreen. Onko luontosuhdekin lopulta äitisuhteen toisinto?

Yleisöä kulkemassa Hitonhaudan luontopolulla Pyhä paikka? -esityksessä kesällä 2020. Kuva: Marko Poolamets

Esityksen kohtauksissa oli erilaisia palasia teoriasta ja pohdinnoistamme. Kansallisromantiikan kuvastoa, Linkolan jyrähdyksiä, teollistumista ja teknologian kehittymistä, luonnon hyödyntämistä, henkisyyttä, hengellisyyttä, suhdettamme kuolemaan, elotonta luontoa ja historian perspektiiviä, kamppailua luonnon kanssa ja luonnon suomaa turvaa ja lohtua. Esityksessä surullinen ja masentunut Linkolan hahmo itkee luonnon tuhoutumista kasvot mätästä vasten ja virttä veisaavat miehet tarpovat suolla raskaat kivet harteillaan. Toisaalla vesi koskettaa kättä uskomattoman voimallisesti istuessamme maassa ja tuntiessamme luonnon joka puolella ympärillämme, flamencotanssijoiden kädet koskettavat puiden pintaa kuin hellien. Metsuri keinuu puiden latvassa muistuttaen ihmisen taidoista, kyvystä ja vastuusta. Metsuri on yläpuolellamme, onko ihminen siellä vai missä suhteessa muuhun elolliseen ja elottomaan? Rotkossa nainen kääntyy hitaasti kohti yleisöä kuin luonnon hidas kiertokulku. Jäät sulavat käsien päällä jääkauden jäljiltä olevassa kauniissa pirunpellossa. Aikaperspektiivi avautuu jääkaudesta tähän hetkeen ja sulaviin jäätiköihin yhtä aikaa. 

Koko esityksen reitin voi nähdä myös kuvana elämästä tai kriisistä. Osittain tiedostamatta miksi halusin aivan vimmaisesti esityksen juuri Hitonhaudalle ja vaikeaan maastoon. Riittävän haastava maasto, kokemuksen hikisyys, kehollisuus ja yleisön tuominen riittävän kauas lähimmästä hampurilaisesta tuntui tärkeältä luontosuhteen tutkimisen kannalta. Että luontosuhdetta tutkittaessa siitä ei vain puhuta vaan se koetaan ja koetaankin niin perusteellisesti kuin nyt ilman yleisökatoa voidaan tehdä. Esitys kertonee jotakin omasta luontosuhteestani, jossa luonto on ankara ja voimakas ja ei lopulta koskaan ihmisen hallittavissa.

Ihmisen rooli luonnon suuruuden edessä tuli tällä näyttämöllä varsin selväksi. Lavasteet olivat valtavat.

Esitys kesti kyyteineen lopulta yli kolme tuntia ja tutkimukseen osallistuneiden osalta yli neljäkin tuntia. Kuljettaessani yleisöä esityksissä huomasin kertovani alussa ryhmille näin: ”Älkää murehtiko siinä pahimmassa kohdassa, hankalinta louhikkoa on vain sata metriä ja sitten se helpottaa”. Jos esitys olisi kriisin tai elämän hankalan kohdan metafora, toimin toisin kuin elämässä tapahtuu. Hankalimmissa elämän kriiseissä olisi ihanaa kuulla nuo sanat: ”Enää sata metriä ja sitten helpottaa. Varmasti.” 

Näin korona-aikana maali helpottumisesta on siirtynyt monta kertaa. Ehkä jaksamme paremmin, kun asetamme toivomme johonkin kohtaan, jossa helpottaa. Kirjoitan tätä tammikuussa 2021 ja kävin Hitonhaudalla eilen. Talvella lumen peittäessä kivikkoiset kohdat on kulku helpompaa kuin kesällä. Polku tasoittuu. Luonto tasoittaa sen.

Nature as a Stage

Anna-Mari Laulumaa

The characteristic of performing arts is that it lives in the moment, or really for a moment — and disappears. Like in human life, it is an intended or miraculous coincidence, but always only temporary. In the age of digitalization, the performing arts remind us of the basic nature of life: it is limited despite humanity’s efforts to postpone death. We eventually live on earth in the memories of others and in the documents we leave behind. This is also the case for the performing arts. It lives on as an experience and in the photos and video clips taken of it. 

I look at the photos and videos of the past performance in a gentle wonder: How in the world did it become just that? And how great it was. And I feel some sort of beautiful sadness. The performance never happens again. 

The sadness goes away through the mind’s automatic balancing system. Fun moments from the rehearsals come back to my mind. I suddenly see a flash from the flamenco studio backyard, where we tested the hands around the trees. I look at the videos taken from the rehearsals as looking at my own child’s first steps. In it, the scene takes its first steps, then begins to walk, and soon it runs. 

Marja Kemppainen in the Sacred Place? -performance in August 2020. Photo: Marko Poolamets.

The next glimpse is from rehearsals where we were testing the walking lines with Joel Linna and Markus Kinnunen in the swamp. It poured rain and water spilled from my neck to my back despite the hood. There’s not much more in the video than the unbridled crackling of the rain. After two hours of training, I was quite wet. As we left, Joel said with a smile, ”Oh, this is sooo nice!” There was not a splash of sarcasm in the sentence. That was quite true and illustrates the attitude of both Joel and  Markus. That sentence also sums up the deepest nature of the whole project. They felt joyous despite of walking and singing  in the swamp in the rain, a huge stone on the shoulders. Roughness and true challenging of ourselves were part of the enjoyment. 

Joel Linna (on the left) and Markus Kinnunen in the Sacred Place? -performance in 2020. Photo: Marko Poolamets.

The goal of this performance was twofold from the beginning. It had to be good art as well as part of the research. The theory of the relationship with nature was discussed during the spring with Kaisa and Riikka during the planning stages and well before the intensive implementation phase of the summer. Working together in person was not possible due to covid so we talked a lot on the phone. The two of us discussed and reflected, sometimes for hours, reflecting on our own relationship with nature and theory. Thoughts revolved wildly from place-specificness through the old Finnish legends to nature conservation, from the meanings of words through experientialism to our borders. This grinding phase was absolutely crucial. In it, the subconscious accumulated material for processing. 

The performance thus had two aims; to be an independent artwork and produce information about the relationship with nature for the research. In the project application, it was defined as follows: ”The aim is to create a work in which the different forms of the relationship with nature and their  multileveled complexities challenge viewers to explore their own experience and become aware of their thinking and beliefs.” 

An independent artwork is easier to accomplish, but how is the performance built into the research? The answer is: by doing. Performing arts always require concrete deeds. We have to get to work and take action. But there is no rushing to do until you have addressed the theme on a personal level as well. That’s how I also think about good acting. The actor treats the theme in his mind so that the “mind desktop” is as clean as possible to function in the use of the character himself. In director work and especially in building a site-specific performance, it is much the same as in the process of writing and directing a performance. In both, my own perception and the way I make art is repeated in this very kind of personal immersion process that eventually gives rise to the work. Working on a personal issue means going through the slightly dull process of revealing your own relationship with nature to yourself. Maybe not completely, but more than before. The sad side of introspection is that you can’t find mere treasures inside

There were two essential moments in looking at my own relationship with nature. The first was my exaggeration at the bottom of the Hitonhauta as I tossed and quickly flashed the thought: “Why do these stones have to be here! This is annoying.” That thought was over a hundredth of a second, but I got it caught up like a passing bird. I looked at it in amazement. What on earth do I mean when I get annoyed by rocks on the ground? This is what it is about reflection and introspection: part of one’s own mind observes the experiential mind. 

I’m thinking about the nature of the relationship as being somehow ”good”. I run and ski in the forests and I am very sensitive to many things. I spare meadow flowers in my backyard and mourn every tree felled from the yard. But is that surface just a delusion? Have I built myself an identity and a story of myself as some kind of natural person? Am I, after all, an urban, modern person for whom walking on a rock is annoying? Is it really the case that a 300-meter quarry already makes me miss a smoother and, in fact, man-made route? And of course there is nothing wrong with that longing. Man, like other animals, has built a functional environment for himself. But still. My thoughts kept confusing me.  

Why did the rocks of the gorge start to irritate even though I specifically wanted to make a show here? 

Another important moment was when I realized I wouldn’t dare to sleep in Hitonhauta for a night alone. At first I definitely wanted to experience the gorge alone one night. But my courage waned as the summer came closer. Sleeping in the gorge alone was no longer a fun idea. I realized that I had started to ran faster toward my car,  as the twilight descended and bears began to appear on the blackened tree trunks. I realized that in nature I was not as at home as I had imagined. What should you think about it? Am I afraid of nature? What am I afraid of? And why? What are my instincts, my inheritance, my pastimes and what have I learned? Is my relationship with nature right or wrong? Good or bad? One of my old friends, who was considering coming to see the performance asked quite seriously: ”So can I come to see the performance even if my relationship with nature is kind of bad?” He did not eventually come even though I had said quite honestly, that I am interested in all kinds of relationships with nature. That exploring the relationship is truly inspiring and wonderful. Our relationship with nature is never as simple as good or bad.

The relationship with nature is like an underwater world, into which I dived and realized that there is more there than I could have ever imagined.

The relationship with nature began to appear to me as quite multidimensional, contradictory, and layered. The multidimensional and layered approach began to take shape as a performance: although each scene was built from a particular chosen location, I wanted enough levels and tones for each image. Instead of a flavor of a thin juice, I thought of the scenes as a multi-layered cognac or a good wine with multiple flavors on top of each other: that the scene opens layer by layer for each in its own way. Since the audience would be asked about the relationship with nature after the performance, I wanted the scenes to excite the audience to talk about their contradictions as well: to take an interest in the layering and surprise of the relationship with nature itself. The “correct answer expected by the teacher” familiar from the school had to be avoided by all means. I didn’t even have this one right answer, because exploring the relationship with nature suddenly felt the same as exploring other relationships. They are not inconsistent or clear. Sometimes I think there is something about our mother relationship in our relationship with nature. And maybe psychoanalysts think so? Among psychodrama practitioners, we have had the saying that everyone in their dramas eventually returns to think about their own motherhood at the kitchen table. Is the relationship with nature in the end a version of the mother-child relationship as well?

Audience walked the nature path of Hitonhauta as part of the Sacred Place? -performance in summer 2020. Photo: Marko Poolamets.

There were various pieces of the theory and reflections in the scenes of the performance. The images of national romance, the collapses of Linkola, industrialization and technological development, the utilization of nature, our existence, spirituality, our relationship to death, lifeless nature and the perspective of history, the struggle with nature and the security and comfort of nature. In the performance, the sad and depressed Linkola figure cries for the destruction of nature against the rot and the men are chanting carrying heavy stones on their shoulders in the swamp. Elsewhere, the water touches the hand incredibly powerfully as we sit on the ground and feel nature all around us, the hands of flamenco dancers touching the surface of the trees tenderly. The lumberjack swings at the top of the trees, reminding of human skills, abilities and responsibilities. The lumberjack is above us, is man there or in what relation to the rest of the living and inanimate? In the gorge a woman turns towards us slowly like the circle of life. The ice melts on the performers hands in a beautiful rockfield from the ice age. The time perspective opens from the ice age to the present moment and to the melting glaciers at the same time.

The entire performance route can also be seen in a picture of life or crisis. Partly unconsciously, I quite frantically wanted a show just for Hitonhauta and its difficult environment. Sufficiently challenging terrain, the sweat of the experience, the body, and bringing the audience far enough away from the nearest burger place seemed important for exploring the relationship with nature. When studying the relationship with nature, it is not just talked about, but it is experienced and experienced as thoroughly as it can now be done without the loss of the public. The performance says something about my own relationship with nature, where nature is harsh and powerful and ultimately never under human control.

The role of people in the face of the greatness of nature became quite clear on this stage. The sets were enormous. 

The presentation, with its rides, eventually lasted more than three hours and, for those who participated in the study, more than four hours. As I transported the audience to the performances, I found myself telling the groups at the beginning like this: “Don’t worry at that worst point, the hardest quarry is just a hundred yards and then it makes it easier”. If the performance were a metaphor for a crisis or an awkward point in life, I would act differently than what happens in life. In the most awkward crises of life, it would be wonderful to hear those words: “One more hundred meters and then ease. Certainly.” 

Thus, during the COVID-19 pandemic, the goal of relief has shifted many times. Maybe we’ll cope better when we put our hopes in a place where it’s easier. I am writing this in January 2021 and visited the ”Damn Tomb”; Hitonhauta, or Devil’s Grave, yesterday. In winter, when the snow covers the rocky areas, the passage is easier than in summer. The path is leveled. Nature makes it happen.

Kun (korona)vuosi vaihtuu

Kaisa Raatikainen

Kiitos, Koneen säätiö. Ilahduin ikihyviksi tänä aamuna, kun tasan kello 9 sähköpostiin saapui viesti, jonka kolmannella rivillä luki: ”Onneksi olkoon!” Viestissä kerrottiin, että Pyhä paikka? -hankkeelle on myönnetty täydennysrahoitus säätiön COVID-19-haussa.

Olin herännyt ennen kuutta ja pyörinyt levottomana sängyssä miettien päätöstä. Aamupalaa söin tajuamatta mitä oikein laitoin suuhuni. Siirryin kotitoimiston työpisteelle (koska korona!) ja avasin sähköpostin, mietin mitä pitäisi tehdä, kohta alkaa etäpalaverikin, voiko tässä lainkaan keskittyä ja ajatella ja keskustella fiksusti työkavereiden kanssa, kun jännittää. Ja sitten viesti tuli. Piti mennä hetkeksi tepastelemaan olohuoneen ja keittiön väliä. Tuli pari riemuhyppyäkin ja joku huudahdus. Kun enin lataus oli purettu, istuin lattialle. Sitten tuli nälkä. Söin banaanin, kaurakeksin, suklaata ja lämmitin glögiä. Aivoille piti saada sokeria, jotta jaksaa palaveerata skarppina kuulokkeet korvilla.

Jos joku sana yhdistyy vuoteen 2020 niin se on ”korona”. Kukaan ei ole välttynyt sen vaikutuksilta. Kukaan ei arvannut mitä nuo vaikutukset olisivat, eikä niitä kaikkia tiedetä vieläkään. Vaikka tutkijat ovat työssään säästyneet pahimmilta haittavaikutuksilta, on COVID-19-pandemia vaikuttanut meihinkin. Koronarajoitukset veivät perusasioiden äärelle: suoja, lepo, ravinto ja sosiaalisten kontaktien tarve korostuivat. Koti, uni, keittiön kaappien sisältö ja se miten pitää yhteyttä työyhteisöön ja ystäviin. Ja se terveys.

Korona-aikaan suomalaiset löysivät metsien halki kulkevat polut. Hitonhaudan luontopolulla havaittiin varsinainen kävijäryntäys. Kuva: Agata Anttonen.

Töitä on myös tehty, oikein olan takaa, ja se oli tärkeä syy miksi projektimme haki Koneen säätiöltä täydennysrahoitusta ensi vuoden alkupuolelle. Pyhä paikka? -hanke oli alun perin suunniteltu yksivuotiseksi, mutta COVID-19-pandemia mylläsi aikataulut ja tehtävälistat uusiksi. Hankkeen kulminaatiopisteestä, Hitonhaudalla kesäaikaan toteuttavasta vaellusteoksesta, haluttiin pitää sisukkaasti kiinni. Ja teoksen esitykset toteutuivatkin, vaikka niitä jouduttiin lykkäämään aivan elokuun ja ohjaaja Anna-Mari Laulumaan apurahakauden loppuun.

Pyhä paikka? -vaellusteos oli menestys, ja sen toteuttaminen vaikeuksista huolimatta on asia josta sekä hanketiimi että rahoittaja voivat olla ylpeitä. Yleisin adjektiivi, jolla esityksiä kuvattiin, oli ”vaikuttava”. Eräs katsoja luonnehti teosta seuraavasti: ”Syvä kokemus elämän suojattomuudesta, kiertokuluista ja luonnonvoimista meissä. Pyhä oli läsnä tavalla, jota harvoin kokee.”

Tekemisen meininki, keskinäinen luottamus ja joustavuus mahdollistivat kunnianhimoisen tiede-taide-työskentelyn hankalista olosuhteista huolimatta, menestyksekkäästi ja korkeatasoisesti. Hanketiimi työskenteli päämäärätietoisesti ja sitoutuneesti. Ajoittaiset takaiskut käsiteltiin kahvikupin ja lohtupullien avulla, ja sitten jatkettiin taas eteenpäin uusin suunnitelmin varustautuneina. Vaikka läpi harmaan kiven! Hurtilla huumorilla!

Koska Pyhä paikka? -esitykset toteutuivat ja tutkimusaineistot saatiin koottua, mietimme, mahdammeko saada täydennysrahoitusta. Tuumasimme kuitenkin, että hakemisen edellytykset täyttyvät, koska kaikkea suunniteltua työtä ei saatu tehtyä. Esityksistä ja niiden valmistelusta on runsaasti laadukasta video- ja valokuvamateriaalia, jonka läpikäymiseen ja analysointiin tarvitaan myös aikaa, rauhaa ja resursseja. Samoin tutkimusaineistojen analysointi, tulosten tulkinta ja raportointi ovat kesken.

Hankkeen toteuttamiseen liittyi paljon ylimääräistä kuormitusta ja epävarmuutta, jotka kanavoituivat työskentelyn kovaan intensiteettiin ja kiireen tuntuun. Miten Vangeline saadaan Yhdysvalloista Suomeen? (Aikatauluja uusimalla ja byrokratiaa selättämällä.) Miten karanteeni järjestetään? (Anna-Mari joutui evakkoon omasta kodistaan, jotta Vangeline pystyi majoittumaan sinne kahdeksi viikoksi.) Miten esityksen kohtaukset harjoitetaan? (Joka kohtaus erikseen.) Missä puvut ommellaan, kun käsityöpalvelun tilat ovat kiinni? (Jyväskylän Flamencoyhdistyksen tanssisalissa.) Onko hankittu tarpeeksi maskeja ja käsidesiä? (Kyllä.) Miten yleisö saadaan Hirvaskankaalta Hitonhaudalle, ja Hariselta Hirvaskankaalle? (Traktorin peräkärryssä, pikkubussilla ja tilataksilla.) Apurahansaajat eivät pitäneet kesällä lomaa lainkaan; esitysten alla mentiin jo sata lasissa ja niiden jälkeisessä tyhjyyden olotilassa hoiputtiin hetki hihitellen kuin hiprakassa konsanaan.

Hankkeen vetäjänä minua siis jännitti aivan valtavasti, miten täydennysrahoituksen kanssa käy; loppuvat resurssit tässä vaiheessa, kun tutkimustyö alkaa keriä auki löydöksiään, ja vaellusteoksen dokumentaatio on keskeneräinen? Kun työtiimi, joka on paiskinut lujasti hommia, ansaitsisi muutaman lisäkuukauden ja mahdollisuuden hengähtää hieman, hiljentää tahtia, antaa tilaa luovalle ajattelulle, jota tarvitaan myös tutkimustulosten tulkinnassa ja raportoinnissa – ei pelkästään teoksen valmistelussa.

Siksi tämänpäiväinen helpotus oli niin suuri. Koko työryhmämme koki syvää kiitollisuutta säätiölle, joka selvästi ymmärsi että sydämestä tehty tunnollinen työ ansaitsee tunnustuksen ja hankkeen loppuunsaattaminen on tärkeää. Rahoituspäätös toi paljon kaivattua iloa ja taloudellista turvaa epävarmuuden ja alkutalvisen ankeuden keskelle.

Säätiöiden myöntämä rahoitus tutkimus- ja taidehankkeille on arvokasta ja kilpailtua. Iloa omasta myönteisestä päätöksestä varjostaa aina tieto siitä, että monet erinomaiset hakemukset jäivät ilman rahoitusta. Siksi mietin monta kertaa, kirjoitanko tätä tekstiä lainkaan, koska se voi olla jollekulle kipeää luettavaa; olen itsekin jäänyt useasti ilman rahoitusta ja aina se kirpaisee. Mutta kaino toiveeni on, että Pyhä paikka? -hanke inspiroisi myös heitä, jotka eivät ole suoraan osana toimintaamme. Ja siihen päästäksemme tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja sitä, että asiat kerrotaan niin kuin ne ovat.

Pyhä paikka? -hankkeen rohkeisiin avauksiin kuuluu työtiimin perinteisten roolien hylkääminen ja heittäytyminen uuden äärelle. Näin hankkeen vetäjästä ja tutkijasta tuli yksi vaellusteoksen esiintyjistä. Kuva: Marko Poolamets.

Taideperustaista tutkimusta Valkolan kylän järvimaisemissa

Riikka Niemelä

Vietin yhden kesän kauneimmista viikonlopuista Laukaassa Iso-Harisen rannalla kuunnellen läpi elokuisen metsäluonnon, suopursuntuoksuisen suon ja viileän rotkolaakson vaeltaneen yleisön ajatuksia luonnosta ja Pyhä paikka? -esityksistä. Sää oli meille suosiollinen. Perjantain kenraaliharjoitus pidettiin vielä hellelukemissa, mutta esityspäiville osui vilpoisampi sää, jossa luonto osallistui esityksiin ääni- ja valoteknikkona, kuten yleisöltä jälkikäteen kuulin; ukkonen ärjyi butoh-taiteilija Vangelinen tanssiessa vasten rotkonpohjan ikiaikaisia kallioita, aurinko kirjaili kulissit valo- ja väriefekteillään ja Tuonen lehto -kohtauksen ylle laskeutui hiljainen sade.

Kesäillan idylliä Iso-Harisen rannalla Pyhä paikka? -esitysviikonloppuna 22.-23.8.2020.

Viikonlopun kauneus ei silti johtunut säästä, vaan kiitollisuudesta, jota tunsin kuunnellessani toinen toistaan vaikuttavampia huomioita esityksestä ja luonnonympäristöstä erityisissä puitteissa, jotka Valkolan kyläyhdistys oli haastatteluille järjestänyt. Esitysviikonloppua edeltänyt arkinen kaaos jääkalikoiden, käsidesin, lippulappujen, bussiaikataulujen, fläppitaulujen, reistailevan nauhurin ja muiden pikkuyksityiskohtien järjestelyssä rauhoittui keskusteluun kauniissa keskisuomalaisessa järvimaisemassa savusaunan terassilla. Seinää koristi harmaa tammivasta ja seinänvierustalle pinotut saunapuut. Haastattelunauhoille taisi tallentua keskustelun lisäksi vesilintujen ääniä ja ajoittain yltyvän tuulen puuskat. Jossakin muualla olisimme saattaneet puhua luonnosta jollakin toisella tavalla.

Vaellusten päätepisteellä retkikahvien jälkeen tehdyt haastattelut antavat arvokasta tietoa tavoista, joilla luonto ja luonnonpaikka esityksissä koettiin. Taideperustaista tutkimusta voisi luonnehtia tutkimukselliseksi lähestymistavaksi, jossa taiteellinen prosessi on osa tutkimuksen työkalupakkia.

Tarjoamalla mahdollisuuden kohdata luonnonpaikka erityisine piirteineen ja hiljentyä hetkeksi luontoon Pyhä paikka? -vaellusesitykset tarjosivat lähtökohdan ja kiinnekohdan keskustelulle luontosuhteesta. Esityksissä luonto ei ollut vain etäinen näkymä ihmisen edessä, katseen kohtaama maisema. Ne koettiin keskellä luonnon rytmejä, tuoksuja ja tuntuja. Luonnonpaikan läpi kulkiessa liikkeet mukautuvat sen topografiaan ja keho kohtaa matkanvarren vaihtuvat pienilmastot, kylmänkosteat kivenlohkareet ja jalan alla myöden antavat sammalet.

Filosofi Alva Noë luonnehtii taidetta ”omituiseksi työkaluksi”. Se on ymmärtämisen väline, joka auttaa huomaamaan totunnaisia tapoja ajatella ja nähdä. Noën mukaan taide on väline, jolla voimme ymmärtää itseämme. Taiteen vahvuudeksi tutkimuksessa voisi ajatella sille ominaisen moniselitteisyyden. Sellaisena se avaa polkuja yksilöllisiin tulkintoihin, kokemuksiin ja eriäviin näkemyksiin.

Parhaimmillaan taide onkin keskustelunavaus eikä loppupäätelmä; se sysää liikkeelle ajatusprosesseja ja pitää puheen käynnissä.

Taide voi saattaa ihmisiä myös konkreettisesti yhteen jaetun asian äärelle. Pyhä paikka? -esityksissä yleisö kohtasi luonnon hetkellisesti muotoutuneina yhteisöinä, traktorin lavalla paikalle saapuneina matkaseurueina, joiden kokemuksia äänettömistä vaelluksista läpi vanhan erämaan kuuntelin matkan päätepisteessä. Tauolla join suoraan tulelta nostettua nokipannukahvia ja kuuntelin kyläyhdistyksen talkooväen hyväntuulista jutustelua ja lähiluontoa koskevaa tietotaitoa. Yhdistys on lisännyt toiminnallaan yhteishenkeä ja edistänyt alueen ulkoilu- ja retkeilymahdollisuuksia. Vapaaehtoistyön ja paikallisten yhteisöjen merkitys lieneekin jatkossa yhä vain arvokkaampaa ihmisten ja ympäröivän luonnon hyvinvointia edistävässä työssä.

Tutkijat Riikka Niemelä ja Anna-Kaisa Tupala haastattelivat yleisöä Pyhä paikka? -esitysten jälkeen. Koronavarotoimet oli huomioitu.

Pyhä paikka? –hanke tutkii luontosuhdetta verkkokyselyllä ja paikkasidonnaisella esityksellä Hitonhaudan rotkossa

Tiedote / Jyväskylän yliopisto

Tiede- ja taidehanke ”Pyhä paikka? Suomalaisen luontosuhteen diskurssit ja paikkasidonnainen merkitys” selvittää luontokäsitysten kirjoa. Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella toteutettavassa hankkeessa tutkitaan luontosuhdetta yhdistämällä esittävää taidetta ja luonnontieteellistä ja humanistista tutkimusta.

Hanke kietoutuu jääkautisten sulamisvesien muovaamaan Hitonhaudan rotkolaaksoon, joka on luonnonsuojelualue Laukaan ja Äänekosken rajalla Keski-Suomessa. Hitonhauta on erityinen luonnonpaikka, joka on ollut suosittu, jylhyydessään pysäyttävä retkikohde korona-aikana. Hitonhaudalla saa ensi-iltansa lauantaina 22.8. Anna-Mari Laulumaan suunnittelema ja ohjaama vaellusesitys, jossa yleisö pääsee kokemaan liikkeestä, tanssista ja äänestä rakentuvan teoksen keskellä vaikuttavaa ja vaikeakulkuista luonnonympäristöä. Parin tunnin mittainen esitys antaa mahdollisuuden pysähtyä luonnon helmaan tai äärelle, kokea ja tutkiskella omaa luontosuhdettaan.

Pyhä paikka? -esitykset ovat Hitonhaudan rotkolaaksossa 22.-23. elokuuta. Kuva: Agata Anttonen.

Esityksen jälkeen taide- ja tiedetyö liittyvät yhteen, kun yleisöllä on mahdollisuus osallistua haastatteluun, jonka avulla kerätään aineistoa luontosuhdetutkimukseen. Erityisvieraana esityksessä on newyorkilainen butoh-taiteilija ja -opettaja Vangeline, joka tanssii teoksessa soolon, ja myös opettaa butoh-tanssikurssilla ennen esitysviikonloppua. Butoh-kurssilaisilla on halutessaan mahdollisuus tulla mukaan esiintymään Hitonhaudalle.

Pyhä paikka? -esityksen lähtökohtana ovat luontosuhteen kerroksellisuus ja jännitteisyys.

”Olemme eletyn elämämme summa. Luontosuhde on tuskin kenelläkään yksiselitteinen. Pikemminkin se on moniulotteinen ja haastava hahmottaa. Myös hankkeen nimessä oleva pyhän käsite on merkityksellinen. Onko luonnossa tai suhteessamme luontoon tai paikkoihin jotakin pyhää? Pyhän kautta löytää myös kysymykset omasta elämänfilosofiasta ja kuolemasta”, pohtii Anna-Mari Laulumaa esityksen lähtökohtia ja teemoja.

“Hankkeen tutkimuksessa pureudutaan juuri näihin luontosuhteen kitkakohtiin, ristiriitaisuuksiin ja moninaisuuteen, ja etsitään niistä mahdollisesti esiin nousevia oivalluksia. Lähtökohtana on pyrkimys rakentaa poikkitieteellistä osaamista etsittäessä uusia ja kekseliäitä ratkaisuja ympäristökriisin haasteisiin”, kertoo hanketta johtava tutkija Kaisa Raatikainen.

”Alojenvälisellä yhteistyöllä selvitämme Hitonhaudan erityisiä luontoarvoja ja kulttuurisia merkityksiä. Taiteella on mahdollista tuoda esiin luonnonpaikkojen erityispiirteitä ja monikerroksisuutta. Monimuotoisuuden säilyminen edellyttää ymmärrystä luonnon paikkakohtaisuudesta”, hankkeen tutkija Riikka Niemelä kertoo. Tärkeänä tavoitteena on saada mukaan keskusteluun luontosuhteesta myös esityksen yleisö ja esiintyjät, ja laajemmin muutkin suomalaiset.

Avoin verkkokysely on avoinna syyskuun loppuun

Suhde luontoon koskee nimittäin jollakin tavoin jokaista, ja hankkeen tutkimukseen voikin jokainen asiasta kiinnostunut osallistua nyt myös verkossa. Kaikille avoimella kyselytutkimuksella kerätään yleistettävää tietoa suomalaisten luontosuhteesta ja luontokäsityksistä. Syyskuun loppuun asti avoinna olevan kyselyyn toivotaan mahdollisimman kattavasti vastauksia eri tavoin luontoon suhtautuvilta ihmisiltä.

Ohjeet kyselytutkimukseen osallistumisesta löytyvät sivulta https://www.luonnonpaikka.fi/osallistu-tutkimukseen/

Hankkeesta verkossa:
www.luonnonpaikka.fi
www.jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/pyha-paikka/
https://jyvaskylankesa.fi/tapahtumat/vangelinen-butoh-kurssi/

Butoh-kurssi 14.-16.8. sekä Pyhä paikka? -esitykset lauantaina 22.8. ja sunnuntaina 23.8. ovat osa Jyväskylän Kesän ohjelmistoa. Esityspäivinä Hitonhaudan alue on poikkeuksellisesti suljettu muilta kävijöiltä klo 9.30–18:00. Hanke on osa JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön toimintaa ja sitä rahoittaa Koneen säätiö.

Lisätietoja:
Hankkeen taiteellinen johtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna-Mari Laulumaa, anna-mari@annamarilaulumaa.com, p. 0400-467567
Nykytaiteen tutkija, FT Riikka Niemelä, riikka.l.niemela@jyu.fi, p. 044-3141178

Tiedote julkaistu Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla 10.8.2020.

Tutkijan ja tanssijan roolissa Laukaan Hitonhaudalla

Kaisa Raatikainen

Tänään on se päivä, jolloin Pyhä paikka? -esityksen liput tulevat myyntiin. Esiintyjälle hetki on jännittävä ja mielessäni pyörii monia kysymyksiä. Kiinnostuvatko ihmiset, menevätkö liput kaupaksi? Millainen puvustus tulee olemaan? Nyt esitysajankohdatkin on lyöty lukkoon. Treenaukselle on siis määritelty ehdoton deadline. Miten treenit sujuvat, sisäistänkö koreografian, liikekielen ja tunnelman? Tanssi vaatii mielen ja kehon yhteyttä, oikeaa mielentilaa ja ilmaisukykyä. Liikkeen täytyy kummuta sisimmästä. Kykenenkö välittämään katsojille tarkoituksenmukaisen viestin? Esiinnyn osana ryhmää: miten onnistumme yhdistämään ja ajoittamaan tanssimme saumattomasti ilman säestystä ja lähikontaktia? Entä mitä elementtejä ottaisin improvisoituun osioon, miten leikitellä liikkeillä ja niihin kytkeytyvillä ajatuksilla? Sydän lyö lujaa jo nyt. Esitystilanteessa jännitys on hallittava ja siitä kumpuava energia on käännettävä hyödyksi. Sitäkin täytyy harjoitella etukäteen. Ai niin, ja me tanssimme ulkona, kuusten juurten ja pisteliäiden sääskien armoilla. Entä jos sataa?

Pyhä paikka? -vaellusteos saa ensiesityksensä 22.8.2020. Kuva: Agata Anttonen.

Hetkonen. Rauhoitan mieltäni ja kutsun tutkija-Kaisan esiin, koska tämä puoleni on tanssija-Kaisaa järkevämpi viilipytty. Pyhä paikka -hankkeessa roolini on nimittäin kaksitahoinen: toteutan sekä leipätyötäni eli kestävyystutkimusta että pitkäaikaista harrastustani, flamencotanssia. Tutkin ja esiinnyn.

Tutkija-minäni muistuttaa ensinnä, että Hitonhaudalla elokuussa esitettävän teoksen työryhmä on laaja. Jokainen meistä esiintyjistä kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon, ja paikalle saapuva yleisö nauttii ympäröivään luontoon nivoutuvasta, luontosuhdetta pohdiskelevasta vaellusesityksestä kokonaisuutena. Toisekseen ohjaaja Anna-Mari Laulumaalla on selkeä visio teoksesta, ja hän kyllä luotsaa työryhmää sen mukaisesti. Johtopäätös: On siis turha panikoida. Se, mihin nyt on treenien ohella syytä keskittyä, on oma luontosuhteeni. Luonto auttaa minua rauhoittumaan ja keskittymään. Koska ryhmämme esiintyy metsässä, luonto ympäröi meitä ja tanssimme oikeastaan paitsi toistemme, myös luonnon kanssa. Minulle tämä tanssi on ainutlaatuinen mahdollisuus aistia ja kokea välitöntä yhteyttä luontoon. Metsään, puihin, sammaleeseen, hyttysiin, sateeseen.

Se, että toimin hankkeessamme sekä tutkijana että tanssijana, voi kuulostaa haasteelliselta. Tiede ja taide on perinteisesti asetettu toisiaan vastaan; ne on nähty vastavoimina, jotka täydentävät toisiaan mutta eivät ole yhteen sovitettavissa. Looginen, objektiivinen tiede ja villi, tulkinnallinen taide; järki ja tunne; ja niin edelleen. Tämä kahtiajako ja sen synnyttämä herkullinen inhimillinen kitka oli myös kesälomalukemiseni, Hermann Hessen klassikkoromaanin Narkissos ja Kultasuu ytimessä. Kirjan lopussa kaksi päähenkilöä, munkki Narkissos ja kuvanveistäjä Kultasuu, käyvät filosofisia keskusteluja ajattelijan ja taiteilijan välisistä eroista ja siitä, miten nämä ovat ilmenneet heidän elämänpoluissaan.

Omasta mielestäni tiedettä ja taidetta ei ole syytä asettaa toisiaan vastaan.

Tiedettä ja taidetta yhdistää kaksi tärkeää ominaisuutta: molemmat ovat luovaa toimintaa ja molemmat perustuvat pohdinnalle, ajatustyölle. Sekä tieteen että taiteen avulla voidaan luoda uutta tietoa ja ymmärrystä, mutta eri tavoin. Siksi tieteen ja taiteen yhdistäminen on arvokasta ja tärkeää: se avaa uusia reittejä tiedon rakentamiseen. Tästä syystä näen kaksoisroolini tutkijana ja tanssijana kutkuttavana retkenä uudenlaisen, älyllisyyteen sekä kehollisuuteen perustuvan tiedonhankinnan ulottuvuuteen.

Lopulta myös Narkissos ja Kultasuu ovat samaa mieltä siitä, että tieteellä ja taiteella on tiettyjä yhtymäkohtia. Molemmat työstävät abstraktioita, käsitteellisiä malleja, ”jotka ovat olemassa vain luovassa hengessä, mutta jotka täytyy ilmentää aineessa ja tehdä näkyviksi”, kuten Narkissos toteaa. Tämän jalon tavoitteen ohella tiede ja taide tuovat järjestystä ja lohtua maailman mielettömyyteen: ”…keskellä elämän sekavaa ja tuskallista taistelukenttää, ruumiillisen olemassaolon loputonta ja mieletöntä kuolemantanssia, on olemassa luova henki.”

Tämä lähes satavuotias ajatus on mielestäni yhtä aikaa karu, toiveikas ja sataprosenttisen totta nykyisenä elonkirjon kadon, ilmastonmuutoksen ja koetun ympäristöahdistuksen aikana.

Käydessäni Hitonhaudalla ensimmäistä kertaa vuonna 2017 en arvannut, että kolme vuotta myöhemmin rotkolaakso toimisi sekä tutkimukseni että tanssini näyttämönä. Kuva: Jyrki Torniainen.

Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu. – 10. painos, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001. (Saksankielinen ensipainos julkaistiin vuonna 1930)

Liput Pyhä paikka? -vaellusesityksiin 22. ja 23.8. myynnissä Jyväskylän Kesän sivuilla: https://jyvaskylankesa.fi/

Puutarhanhoito, rakkaus ja kuolema

Riikka Niemelä

Eräässä puutarhassa, jonka sirittävästä, sirkuttavasta, ripisevästä ja rapisevasta äänimaisemasta olen usein itsekin etsinyt kirjoitusrauhaa, naapuri siistii toisinaan pölyttäjiä ja muita pieniä otuksia varten rehottamaan jätetyn nurmen reunaa yhteisen kylätien varrella. Avulias ele ei kenties ole se, jota puutarhan omistajat kaipaavat. Se muistuttaa kuitenkin ihmisen luontosuhdetta keskeisesti määrittävästä erosta villin ja kesytetyn luonnon välillä. Kodissa on oltava huolella hoidettu piha, jossa heinät eivät hapsota ja luonto kytketään tarmokkaalla vaivannäöllä ihmisen sille osoittamiin paikkoihin. Puutarhan hallittu luonto kielii kunniallisuudesta ja yhteisöllisistä velvollisuuksista huolehtimisesta. Siinä kukoistaa kuva yhteiskunnasta, jossa ihminen ei ole luonnon armoilla.

Pihalla luonto saa tulla lähellemme, mutta omilla ehdoillamme.

Puutarha on kulttuurisesti voimakas symboli. Hortus conclusus, paratiisinomainen suljettu tila, jossa luonto on ihmistä varten. Puutarhoissa on silti käynnissä ihmisen ja luonnon jatkuva kamppailu. Rikkaruohojen itsepäiset juuret tunkevat kaikkialle, voikukat pistävät ensimmäisinä ylös kukkapenkistä ja muurahaiset siirtävät päättäväisesti tieltään pihalaattojen alle kaivetun hiekan. Puutarhassa luonto kapinoi päivittäin ihmisen vaalimaa hallinnan mielikuvaa vastaan.

Villin luonnon kultivointia puutarhoissa ohjaavat kulttuuriset arvot, joita esimerkiksi kirjailija Michael Pollan nostaa esiin kysyessään, onko ”rikkaruohoja” todella olemassa vai ovatko ne vain ihmiskunnan keksintö, kyvyttömyyttä nähdä joissakin kasveissa hyötyä tai kauneutta. Ihmisen vaalimia kasvilajeja sopeutumiskykyisemmät rikkaruohot mielletään uhkaaviksi, oveliksi, rumiksi ja likaisiksi. Ne ovat kasvimaailman parhaiten aseistautunutta ja yhteistyöhalutonta pohjasakkaa, ja juuri sellaisina hänen mukaansa taitavia olemaan kasveja.

Kedot ja niityt ovat puolittain ”kesytettyjä” luontotyyppejä, joilla ihmiset ylläpitävät luontaista lajistoa niiton tai laidunnuksen avulla. Kallioketoa kukkaloistossaan Korppoossa kesällä 2012. Kuva: Kaisa Raatikainen.

Luonto ajatellaan usein kulttuurin ulkopuoliseksi, mutta haluamme sen silti lähellemme. Ihastelemme orkideaa ikkunalaudalla, liikutumme YouTube-videoiden eläinlapsista ja katselemme arvostaen alppiruusupuiston jalostettuja rodoja. Mutta entä toiset lajit, joita emme ihaile, kulttuurintutkija Deborah Bird Rose ja filosofi Thom van Dooren kysyvät. Ne, jotka eivät ole yhtä kauniita, yhtä hellyttäviä tai yhtä keskeinen osa kulttuurista elämäämme.

Antropologi Eben Kirkseyn mukaan rakkaus yhtä lajia kohtaan merkitsee asettumista jotakin toista, sitä uhkaavaa lajia vastaan. Ekologisissa yhteisöissä rakastaminen tarkoittaa silloin elämistä kuolettavan työn välttämättömyyden kanssa. Huolehtiessamme hellästi puutarhan liljoista, on hankkiuduttava eroon niissä lapsiaan ruokkivista liljakukoista. Rakastaessamme kukkapenkin heleänpunaisia perennoja, revimme tyynesti juuriltaan niitä tukahduttavat vuohenputket. Suihkaus myrkkyä karkottaa kirvat ruusunlehdiltä. Puutarhamme rintamalinjoja vasten tanssivat hedelmäpuiden runkoja jyrsivät jänikset, salaatinlehtiä pureksivat etanat ja myyrät, joiden maanalaisen kaupungin rakenteisiin kompuroimme luumutarhassa.

Herättävätkö hämähäkin poikaset hellyyden vai pelon tunteita? Kuva: Riikka Niemelä.

Biofilia-hypoteesin mukaan rakkaus luontoon on ihmislajiin kehityshistorian aikana tarttunut taipumus. Rakastamme luonnossa asioita, jotka jo aikaa sitten tarjosivat meille turvallisuuden tunteen tai sammuttivat nälän ja janon. Siksi lampi, keittiöpuutarha, lähimetsä tai avara näkymä saa meidät voimaan paremmin vielä nykyisinkin. Hämähäkeistä, hiiristä tai nurmella luikertavasta käärmeestä saamme sen sijaan väristyksiä. Luonnonläheisyydestä on meille hyötyä. On kuitenkin toinen kysymys, kykeneekö ihminen rakentamaan elinympäristön edulliseksi vain omille lajitovereilleen.

Kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1967) psykoanalyytikko Erich Fromm määritti biofilian rakkaudeksi elämää kohtaan. Sille vastakkaista, tuhoavaa käyttäytymistä luonnehti hänen mukaansa voimankäyttö, järjestyksen ihannointi ja halu omistaa. Fromm selitti sen myös peloksi elämää kohtaan: sekavana ja hallitsemattomana elämä loukkaa lakiin ja järjestykseen sidottuja arvoja. Juuri luonnon hallitseminen ja alistaminen on silti kulttuurisesti hyväksyttyä ja tavoiteltavaakin. Arkisen esimerkin voisi etsiä kesäisiltä pihoilta: rakastamme vehreää nurmea, mutta katkaisemme apilojen kasvun ennen niiden ehtimistä täyteen kukoistukseensa.

Vain omistamalla, pakottamalla ja kontrolloimalla nurmesta tulee meille läheinen.

Väistyminen luonnon prosessien tieltä on alkanut kiinnostaa enenevässä määrin niin puutarhureja kuin luonnonsuojelijoitakin. Koskemattoman luonnon palauttamisen sijaan se merkitsee pyrkimystä löytää uudenlaisia, vastuullisempia tapoja elää toisten olentojen kanssa monilajisessa maailmassa. Kirkseyn mukaan riskialtis vuorovaikutus ja toisten olentojen päästäminen otteesta herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita, kiihtymystä ja pelkoa. Pollan luonnehtii puutarhaa paikan luomiseksi luontoon, kertomukseksi ihmisestä ja maasta. Hänen mukaansa juuri puutarhuri kuitenkin tietää, miten hatara ihmisen ote luonnosta on. Siksi niissä saisikin, hän jatkaa, näkyä aavistuksen verran enemmän epäilystä sitä kohtaan, että hallitsemme luontoa.

Kirjallisuutta: 

  • Erich Fromm, Hyvän ja pahan välillä. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967. 
  • Eben Kirksey, Emergent Ecologies. Durham & London: Duke University Press. 2015.
  • Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Tampere: niin & näin, 2018.
  • Deborah Bird Rose & Thom van Dooren: Introduction. Unloved Others. Death of the Disregarded in the Time of Extinctions. Australian Humanities Review, 50 /2011.

Taiteen ja luonnon rooli

Anna-Mari Laulumaa

Yhdistettäessä tutkimusta ja taidetta törmätään väistämättä haastaviin kysymyksiin tiedon ja kielen luonteesta. Vaikka tutkimuksesta puhutaankin usein luovana prosessina, on tutkimuksessa lopulta käytössä kuitenkin kieli. Tutkimusraportti kirjoitetaan sanoilla. Tutkimuksen maailmassa on myös tarkkoja muotosääntöjä tutkimuksen raportoinnista. Väitöskirjaa ei voi tanssia – ainakaan kokonaan.

Taiteen rooli tutkimusprosessissa voi olla monessa kohdassa. Taide voi olla tutkimuksen kohteena, kun tutkitaan vaikkapa maalauksia vuosisatojen tai -tuhansien takaa. Taiteen tutkimus lienee yhtä vanhaa kuin taide itse. Viime vuosina taiteen rooli pelkästä tutkimisen kohteesta on muuttunut. Taide on halunnut nousta tai sitä on nostettu tieteen rinnalle. Tutkimuksen ja taiteen raja-alueella käy nyt vipinä. Asia ei tietenkään ole ongelmaton. Voi kysyä, menettääkö tiede tai taide oman ominaisluonteensa?

Tuleeko tieteen ja taiteen yhdistämisessä jotakin, joka ei ole enää kunnolla kumpaakaan?

Taiteessa käytössä on muitakin tietämisen ja ilmaisemisen lajeja kuin tarkasti jäsennellyt sanat. Kehollisuus, sanattomat viestit, paikan ja näyttämön synnyttämät merkitykset. Katsojan ja kokijan oman kehon reaktiot. Mielen tiedostamattomat kerrokset. Unenomaisina, kaoottisina kulkevat tuntemukset ja toisiinsa sotkeentuvat kokemukset, ajatukset ja tuntemukset. Muistojen, tunteiden ja metaforien virta ei välttämättä sisällä yhtään sanaa. Äänet, tuoksut tai tietty melodia voivat pakahduttaa.

Taiteen rooli tiedettä ja taidetta yhdistävissä prosesseissa on usein tieteelle alisteinen. Taiteen keinoilla voidaan ”värittää” tai ”kansanomaistaa” tutkimustuloksia. Taide on nähty alisteisena tieteelle. Joskus taide on jonkinlainen pienimuotoinen lisäosa suuressa tiedehankkeessa. Tämä näkyy usein myös hankkeiden sisäisessä budjetissa. Taiteen osuus on pieni. Tiede ja taide ovat vuosisatojen saatossa olleet eri tavoin suhteessa toisiinsa. Viime vuosikymmeninä välit ovat lähentyneet ja ehkä hieman lämmenneetkin.

Kulkijat polulla kohti Hitonhautaa. Kuva: Agata Anttonen.

Pyhä paikka -hankkeessa lähdimme aidosti hakemaan tasapainoa tai ainakin tasa-arvoisuutta tieteen ja taiteen välille. Rakentuvan esityksen rooli on yhtä merkittävä kuin tutkimuksenkin. Esityksen täytyy myös toimia itsenäisenä taideteoksena, koska se on osa Jyväskylän Kesä -festivaalin ohjelmistoa. Itsenäisen taideteoksena sen on täytettävä hyvän taiteen kriteerit samalla tavalla kuin tutkimusartikkeleiden on täytettävä tieteellisen tiedon kriteerit.

Esityksen rooli on myös olla tuottamassa tietoa eri tavoin. Kysymys kuuluukin: millaista tietoa? Jo itse luomisprosessi on erilaisista lähteistä kertyneen kokemuksen ja tiedon prosessoitumista usein hyvin tiedostamattomalla tavalla. Työryhmään eri reittejä tulleet esiintyjät prosessoivat omaa luontosuhdettaan valmistautuessaan ja esiintyessään, katsojat kokevat esityksen kukin omalla tavallaan.

Paikkakohtaisen esityksen ominaispiirteenä on myös sen liittyminen osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Esitystä ei tehdä teatteritilan suojissa, vaan ”paikan päällä”. Tästä seuraa useita perustavaa laatua olevia asioita esityksen rakentamiselle. Ensimmäinen on paikalla olevien yhteisöjen ja paikan historian ja kulttuurin kunnioittaminen. Tämä tulee helpommin mieleen, jos suunnittelisi esityksen rakentamista Macchu Picchulle, mutta tuo sama periaate on hyvä muistaa kaikissa paikkakohtaisissa esityksissä. Taiteilija ei – toivottavasti – ratsasta kolonialistisella asenteella ottamaan paikkaa haltuun ja jätä jälkeensä peruuttamattomasti tuhottua kulttuuria tai yhteisöä. Toiseksi paikkakohtaisessa esityksessä itse paikan merkitys on suurempi kuin mustaan laatikkoon rakennettavassa esityksessä.

Paikka sanelee ehtoja ja paikka ei ole vain passiivinen näyttämö, vaan se on myös elävä osa esitystä. Se on roolihahmo.

Hitonhaudalle sijoittuvan esityksen suhteen muistan sanoneeni jossakin vaiheessa, että luonto on tässä esityksessä voimallisesti mukana paikan maaston ja myös sään kautta. Emme voi valita keliolosuhteita ja maasto on se mikä se on. Tänä keväänä esityksemme näyttämölle luonto toi myös uuden, kirjottamattoman päähenkilön. Koronavirus tuli kertomaan tarinaa luonnon ja ihmisen suhteesta tavalla, jota emme olisi pystyneet mitenkään itse kertomaan.

Kirjoitan tätä blogitekstiä huhtikuussa 2020 ja tällä hetkellä toivon, että voimme toteuttaa esityksen pienimuotoisena elokuussa. Korona tuli osaksi esitystämme, mutta toivon että tästä ei tule sen soolo, vaan me ihmisetkin pääsemme kuitenkin mukaan.

Luonto inspiroi paikkakohtaista esitystä, joka sijoittuu Hitonhaudalle elokuussa 2020. Kuva: Agata Anttonen.

The role of art and nature

Anna-Mari Laulumaa

When we combine art and science, we presumably collide with the challenging questions about the concept of knowledge and language. Research is often called a creative process, but at the end of the day, it will be written in words. Any scientific thesis is written in words, and in the world of research, there are strict matters of form that should be followed when reporting. The Doctoral Thesis cannot be danced, at least not fully.

In the scientific process, the art can play many roles. It can be the object of research, when we study e.g. paintings from behind centuries or millenniums. Research on art seems to be as old as art itself. During the last few years, the role of art as a mere object of research has changed. The art has wanted to rise or it has been raised at the same level with research. At the frontiers, there is quite a tumult. Naturally, the issue has its problems. Is art or science going to lose its characteristics?

Will the result of combining art and science be something that is neither art, neither science anymore?

In art, we have also other kinds of knowing and expressing than just carefully outlined words. The body language, speechless messages, place and stage, and the meanings they imply. The reactions in the body of the spectator and the one who experiences. The unconscious layers of the mind. Chaotic, dreamlike sensations and thoughts, sentiments and experiences, all mixing together. There is not necessarily a one whole word in the flow of memories, emotions and ideas. Voices, smells or a melody can be bursting.

The role of art in the processes combining science and art is often subordinate to science. The scientific results can be ”colored” or ”popularized” by the means of art. The art has been seen as subordinate to science. Sometimes art is some kind of a small additional part in a greater scientific project. This tendency enters often into the project budgets: the share of art is small. During the centuries, the relationship between art and science has been varying. During the last couple of decades, they have come closer to each other and possibly warmed up a little.

On the path towards Hitonhauta. Photo: Agata Anttonen.

In “Pyhä paikka”, or “Holy place” project, our genuine intention was to look for balance or at least equality between art and science. The performance that will be constructed in August 2020 has as important role as the research. The performance must work as an independent piece of art, because it is a part of the program of Jyväskylän Kesä -summer festival. As an independent piece of art, it has to fulfil the criteria of good art in the same way as the research articles must fulfil the quality criteria of a scientific study.

The role of the performance is also to produce knowledge in many ways. The question is: what kinds of knowledge? The creative process itself is already a compilation of experience originating from various different sources and processing knowledge in a way that often is quite subconscious. The performers, who will join our group following their own routes, process their relationship to the nature as they prepare and act in the performance, and each member of the audience receives the performance in their own way.

One particular characteristic of a site-specific performance is its linkage to the surrounding community and society. The performance is not made under cover of the theatre building, but ”right there”. As a result, several fundamental demands upon setting the place follow. The first is to respect the history and culture of the existing site and related communities. This would come easier to mind if you were planning a performance at Macchu Picchu, but the same principle works fine for all site-specific performances. The artist is – hopefully – not riding to exploit the place with a colonial attitude, leaving behind an eternally destroyed culture or community. Secondly, in a site-specific performance the meaning of the place itself is greater than in a show built in a black box.

The place is dictating its conditions and the site is not just a passive scene, but also a living part of the performance. It is a character.

I remember sometimes saying about the Hitonhauta performance that nature is very powerfully present in this performance, by its difficult terrain and also the weather. Now we cannot choose the weather, and the terrain is what it is. This winter, the nature brought in one new, unwritten main character. The corona virus came to tell the story of the relationship between a human being and the nature in a way we could never have told it by ourselves.

I am writing this text in April 2020, and at this moment I hope that we can realize the performance in a small-scale in August. Corona became a part of our performance, yet I hope it will not play solo, and we people can nevertheless take part in it.

Nature inspires the art performance that will be conducted at Hitonhauta in August 2020. Photo: Agata Anttonen.